— Kyllä siitä huolen pidän. Aitassa tarkenee kyllä kesäaikana.
— En aijo myös syödäkään kristittyjen kanssa samassa pöydässä.
— Sitäkään ei sinun tarvitse tehdä. Sulikki kantakoon hänelle ruuan aittaan. Oletko nyt tyytyväinen?
— En.
— Sitä melkein aavistin. Kuka voi sinulle mieliksi olla? Olenhan koettanut mukaantua vaatimuksiisi, sekään ei auta.
— Ei auta, kertoi Irja. Esi-isien henki ei asu sinussa ja sitä saan ikäni murehtia. Olen kasvattanut sinut huolellisesti. Mikä onneton kohtalo on lamaissut toimeni? Enkö ole Ukkoa uhreilla lepyttänyt? Ja kuitenkin hän on nurjamielinen minulle, kun sallii minun kärsiä tällaista!
Hiljaa nyyhkien vaipui vanhus rahille. Vaan Kammo heittihe pöydän ääreen istumaan. Sitten nousi ja vei Einarin aittaan. Ei kuulunut puhetta paljon loihtijan kodissa sinä päivänä, ja sekavilla tunteilla kukin pani levolle, kun maatapanoaika oli käsissä. Nuorten keveämmällä mielellä Sulikki ja Einar toivoivat valoisempaa tulevaisuutta, vaan Irja ja Kammo eivät suuria toivoneet.
Seuraavana päivänä tuli kuitenkin jotakin vaihtelevaisuutta ikävyydelle Kammon kodissa. Avunetsijöitä kävi toinen toisen perästä loihtijan luona; mikä etsi paranemista taudista, mikä kadotettua tavaraa, mikä lemmen nostamista j.m.s.
Viisi vuotta oli Kammo jo leskimiehenä oleskellut. Olipa vähän miettinyt uudestaan naimisiin mennä, vaan itaruutensa häntä siitä esti, ehkäpä myös pelko, että kotiolot tulisivat vielä tukalimmiksi, kuin jo olivat.
Päivä päivältä Einarin voimat varttuivat. Ei hän juuri paljon suomenkieltä osannut puhua, vaan päivä päivältä Sulikki häntä totutti sitä kuulemaan ja hyväpäinen Einar alkoi jo suunnilleen ymmärtää sitä, jopa puhuikin hiukan. Opettaminen ei ollut liioinkaan vaikea, kun Sulikki taisi ruotsinkieltä jotakuinkin. Usein nuoret ilvehtivät toistensa puheelle ja nauroivat ääneen, mikä aina herätti tyytymättömyyttä Irjassa. Tämä toivoi sen päivän kohta koittavan, jolloin gottlantilainen nuorukainen saisi palata, vaan sitä päivää hän sai odottaa kauvemmin, kuin oli luullut, sillä Halfdan sairastui kuumeeseen, päästyään Suomen lahden perukkaan ja se seikka viivytti kolmella viikolla hänen palausmatkaansa, josta syystä hän kiroili tuhmuuttaan, kun ei ole antanut Kammon vahvistuttaa häntä kuumetta vastaan.