— Sinun pitää kuolla, huudahti ensimäinen puhuja, kohottaen kirveensä. — Olet kristitty!
Einar yritti lähteä pakoon vaan äskeinen puhuja tarttui häneen ja olisipa hän pian hengestään päässyt, ellei Sulikki olisi paikalle saapunut. Hän oli muka menossa tervehtimään muutamaa tuttavaansa ja samassa isänsä asioilla. Ei tie metsän kautta juuri oikaissut, vaan loihtijan tytär aavisti, että hän siellä tapaisi Einarin, johon hän oli alkanut mieltyä mieltymistään, ensinkin sääliväisyydestä ja sääliväisyyshän on joskus hellimmänkin tunteen edelläkävijä.
— Irti miehestä! huusi Sulikki hämäläiselle.
— Hän on kristitty! vastasi tämä.
— Vaikkapa, jatkoi loihtijan tytär. Hän on isäni suojeluksen alla. Isäni aseet on hänellä; tunnettehan merkit.
Hämäläinen päästi vastenmielisesti Einarin.
— Ei pitäisi Kammon kristityitä suojella, hän mutisi.
Miehet rupesivat siinä tuumailemaan; vaan Sulikki ja Einar lähtivät kävelemään. Kun olivat asioillaan käyneet, he palasivat Kammolaan. Kammolle kerrottiin sitte tuosta kummasta tapahtumasta. Irja istui loukossa ja mutisi: Aivan niin. Kristityitähän Kammon suvun tulee suojella!
Saman päivän iltana Sulikki ja Einar tapasivat toisensa pienoisen puron varrella, jossa istahtivat päivän merkillisiä tapahtumia miettimään.
— Henkeni olen nyt sinulle velkaa, alotti Einar. Millä sen maksan?