— En maksun edestä sinua pelastanut, vastasi Sulikki.
— Sinä olet minulle ollut niin ystävällinen, jatkoi Einar. Ikävä olisi oloni täällä, ellet sinä olisi sitä sulostuttanut.
Sulikki katsoi lirisevää puroa.
— Onhan se kummanlaista, hän sanoi, että jouduit meille.
— Suomenkieltä oppimaan, lisäsi Einar.
— Minä olen huono opettamaan, jatkoi Sulikki.
— En olisi keltään muulta niin pian oppinut. Sointuva äänesi kaunistaa puheesi ja ellen ymmärrä kaikkia sanojasi, ymmärrän silmiesi kieltä.
— Puhunko minä silmillänikin? kysyi Sulikki, luoden silmänsä alaspäin.
Tämä naivinen kysymys oli kanssapuheen huippu. Einar kietoi käsivartensa Sulikin niskan ympäri ja painoi muiskun hänen huulilleen.
Siinä he sitten istuivat hurmaantuneina, nauttien nuoruuden ensi lemmen suloisuutta, heijastusta henkimailman autuaitten tunteista. Lännessä laski aurinko, jättäen jälkeensä kultameren taivaalle. Silloin, ikäänkuin unelmasta heräten, onnelliset kotia kohden läksivät astumaan. Puhuttiinhan myös Vuolamoisen tuumista ja Sulikki sanoi ei huolivansa hänestä. Nuoret miettivät paeta, jos väkinäistä menemistä Tarmolan pojalle Kammo alkaisi vaatia. Mihin, siitä ei vielä päätetty. Tottahan johonkin osattaisiin.