Kammo kysäsi muorilta kärtyisellä äänellä, mistä nyt tulivat, kun saapuivat melkein yhtaikaa. Irja siihen tokasi:
— Kai lienee Sulikki käynyt kristittyä pelastamassa.
Pari päivää tämän jälkeen Tarmo tuli Kammolle ilmoittamaan, että Vieno nyt oli luvattu Sarmille ja että sopisi pitää jonkinmoiset kaksoishäät Tarmolassa, koska Vuolamoinenkin alkoi ikävöidä kumppania.
Tähän ehdotukseen Kammo mielellään suostui ja olipa Irjakin kerran samaa mieltä kuin hänen poikansa. Tyytyväisenä vanhat siis erosivat toisistaan, päätettyään, että häät vietettäisiin viikon päästä. Mutta nuoriin tuo ilmoitus tietysti vaikutti vähemmän hupaisesti, sillä, vaikka olivatkin päättäneet paeta, niin oli outo tulevaisuus, vaarat ja ehkäpä hengen menettäminen odotettavissa. Jokainen päivä lisäsi heille levottomuutta, vaan lisäsi myös heidän hehkuvaa rakkauttaan.
Mihin oli paras paeta? Löytyikö paikkaa, josta ei tietäjän loihtutemput voisi löytää ja paluuttaa? Tätä he enin pelkäsivät. Jos ei Kammo olisi tietäjä, hätäkö silloin!
Päivä kului toisen perästä. Vastustamattomasti hetket kiitivät eteenpäin. Eikö alkanut jo selvitä, mihin oli pelastuminen?
Päivänä jälkeen Tarmon käynnin Kammolassa yhdeksän miestä astui kujaa tietäjän taloon. Niin montaa miestä ei yksityisesti vielä ollut tullut Kammon puheille, ja tämä tirkisteli tulijoita kummastellen, mitähän asiaa heillä olisi.
Miehet näyttivät olevan hämillään. Heidän joukossaan huomattiin myös ne kolme, jotka olivat kristityille niin vihoissaan ja jotka olivat Einarin karhun kynsistä pelastaneet.
— Paljopa nyt tulee vieraita, sanoi Kammo, luoden tulijoihin tutkivan silmäyksen. Kuuluuko erinomaisempia?
— Kuuluuhan yhtä ja toista, sanoi muuan karhuntappajista. Kristityt ovat polttaneet riihemme, vieneet viljamme ja rääkänneet elukoitamme; me tulemme kysymään mikä siihen mahtanee syynä olla.