— Ulos tekin! huusi tietäjä ja potkasi heitä. Kulmainsa alta kurkistellen he vetäysivät takaperin ulos.
Irja, joka oli istunut loukossa, ihmetteli, kuinka Kammo noin kohtelee siivoja ihmisiä.
— Se ei koske sinuun. Minä tuskaannun kaikille.
— Mutta kyllä he olivat oikeassa.
— Tietysti, niinkuin sinäkin aina olet. Parasta on, että painat samaa tietä kuin hekin!
— Kyllä minä raahin lähteä, sanoi Irja ja rupesi kokoilemaan vasuun vaatteitaan, joita ei paljoa ollut. Sitten hän hyvästiä jättämättä meni ulos.
Pöydän päähän rahille istahti nyt Kammo ja alkoi miettiä.
— Hiisikö nyt kaikki minua vastaan usuttaa? Eivät häpeä, eivätkä pelkää! Minun täytyy näyttää jollakin voimallisella tavalla, että Kammon kanssa on vaarallinen joutua riitaan. Ja emoni! En voi häntä kärsiä enää. Menköön mihin tahtoo! Paleltukoon korpeen, jos ei saa suojaa kenenkään luona! — Hm… Ja siitä, että olen kristittyjen kanssa vähän tekemisissä, syntyy tämmöinen melu! Kateutta se on osaksi. En suinkaan minä aijo ruveta kristityitä suojelemaan. Tämä yksityiskohta on poikkeus vain.
Kyllähän miehet nyt suuttuivat minulle. Vaan suuttukoot. Se ei sovi että minua tullaan neuvomaan. Loihtijaa neuvomaan!
Näin mietiskeli Kammo asemaansa. Nuoret sill'aikaa olivat asettuneet ladon taa ruohokkoon, ja olipa heilläkin miettimistä, mihin mennä, sillä mennä täytyi — pois täältä ennenkuin häitä pidettäisiin. Tultiin vihdoin siihen päätökseen, että kristittyjen luona olisi varmin suoja, koska ei Kammon mahti sinne ulettuisi. Vaan miten uskaltaa mennä esim. Räntämäelle, piispan turviin? Piispa oli tuskaantunut gottlantilaisille ja, kun kuulisi Einarin olevan gottlantilaisen kipparin pojan, niin kyllä siitä tulisi aika mellakka. Vaan mitäpä tuota oli pakko tunnustaakaan. Toinen kohta oli myös arveluttava: matka sinne oli pitkä maitse ja meritse pääsy epätietoinen, riippuva siitä, sattuisiko purjehtijaa sinne päin meneväksi juuri siihen aikaan.