— Kylläpä tämä oli ikävä juttu. Ei tullutkaan kaksoishäistä mitään, virkkoi Tarmo.
— Kiitä onneasi sinä ja poikasi, ettei tuommoinen mera sukuumme joutunut!
— Ehkäpä niinkin. No, tulethan emosi kanssa häihin?
— Emoni on mennyt teille tietämättömille! Minä olen yksinäinen mies ja yksin tahdon olla. Älkää siis minua odottako. Minä en voisi kärsiä ihmisten salaista ilkkumista. Oi, olenhan usein muille ilkkunut, ja nyt saan itse kokea, miltä se tuntuu!
— Koeta nyt tointua Kammo, sanoi leppeä Tarmo.
— Minä kyllä hoidan itseni, virkkoi loihtija.
— Minua ei tarvitse sääliä. En minäkään ole ketään säälinyt enkä aijo sääliä.
Miehet läksivät pois. Pahalle päälle joutui Kammo heidän mentyään, särki kaikenlaisia työkaluja, noitui ja kiljui, kunnes vihdoin väsyneenä vaipui kentälle lyhyeen, levottomaan uneen.
Miesten saapuessa Tarmolan pihaan, Kyllikki heti huomasi heidän nolosta ja miettivästä katsannostaan, että jotakin varsin merkillistä oli tapahtunut.
— Mikä miehiä riivaa? hän kysyi, kun Tarmo ja Tiera tulivat pihaan.