Vähäjoen rannassa noustiin maihin. Vaikka nuoret olivat monta kertaa ruvenneet itseään valmistelemaan, miten ilmestyä piispan edessä, niin nyt kaikki edeltäkäsin mietityt vastaukset piispan kysymyksiin olivat aivan muistista kadonneet ja kumpikin pelkäsivät piispaa. Sulikki, koska oli loihtijan tytär, sen miehen, joka oli niin monta kristittyä rääkännyt ja Einar kun oli gottlantilaisen kipparin poika ja tunnettu oli, ettei piispa tämmöistä salakauppiaan sukua suvainnut. Eivät he ensinkään olisi paenneet piispan turviin, ellei heillä olisi ollut se varma vakuutus, että siellä olisi ainoa pakopaikka, jonne ei Kammon käsi ulottuisi. Oli heille mieleen johtunut valehdellakin piispalle keitä olivat, vaan Einar piti piispaa miltei kaikkitietävänä ja siihen luuloon kallistui Sulikkikin. Ja kummassakin eli se salainen toivo, että, kun apua rukoilevina lähestyisivät piispaa, hän ei olisi ankara heitä kohtaan.
Yksinkertainen oli piispan asunto. Kuistista tultiin etehiseen: siitä meni ovi oikealle kädelle piispan asuinhuoneisiin. Piispan etummainen huone oli melkein tyhjä huonekaluista, nurkassa Neitsyt Maarian kuva, lapsi sylissä, puusta tehty ja valkaistu. Lattiat olivat maalaamattomat, seinät valkaistut. Piispan varsinaisen asuinhuoneen seinillä riippui kaunisrantuisia kankaita ja niitä vasten pari miekkaa ja jousta. Nurkassa seisoi harppu, jota muuan kaniikeista soitti, lauloipa myös heleällä äänellään siihen mukaan. Isohko pöytä nähtiin myös ja pöydällä sakkipeli, johon piispa oli hyvin mieltynyt.
Pihassa odotti koko joukko väkeä saada puhutella piispaa, mikä missäkin asiassa. Vihkiäisiä, lasten ristiäisiä, ruumisten siunaamisia anottiin piispaa toimittamaan. Vaan ei tämä juuri kiirehtinyt kansan puheille. Hän istui sakkipelin ääressä, kaniikki Marttinus seuranaan ja oli vaipunut ajatuksiinsa, kun musta torni ja juoksija yhdessä ahdistivat hänen valkoista kuningastaan, joka oli pelastettava, vaan miten?
Piispan muoto synkistyi. Kuningattaren ja hevosen avulla hän olisi voinut pelastaa kuninkaansa, vaan kun hän ei saanut käyttää kuin toista niistä, niin oli tappio auttamaton. Pimeys pääsee valloilleen, jupisi Tuomas. Hänen terävät silmänsä ja kimakka äänensä osoittivat, että niiden omistaja sai usein taistella omaa lihaansa ja vertansa vastaan. Tänne olen uskottu pakanamaailman rajamaille, piispa jatkoi ja vastustajoita on minulla semmoisia, joille ihmisyys ja rehellisyys ovat outoja käsitteitä. Mitä voi kristinusko muuta, kuin taantua näillä mailla! Ruotsissa vallitsee sekamelska sekä hengellisissä että maallisissa oloissa ja sieltä ei ole paljoa apua toivottavissa. Onpa melkein yhdentekevä, kuuluuko tämä maa Ruotsin alle tai ei. Pyhän Isän välittömän suojeluksen alle minä pyrin sitä asettamaan ja suokoon Herra minulle siihen voimaa.
Muuan diakooni raoitti etuhuoneen ovea ja ilmoitti kansaa olevan koossa odottamassa päästäkseen piispan puheille.
— Minä tulen, vastasi Tuomas. Suo Jumala minulle malttia jaksaa kuunnella heidän turhanpäiväisiä valituksiaan ja toimittaa pyhät toimitukset Sinulle mieliksi, hän huokasi ja meni. Kantaen kastemaljaa, Marttinus häntä seurasi.
Kokoontuneiden joukossa oli myös muuan hengen heikko, joka istui ruohokolla maan päällä, nojaten selkänsä seinää vasten. Hän oli tullut saamaan piispan siunausta, ennenkuin astui yli elämän kynnyksen tuonne kaameaan ijankaikkisuuteen. Hänen luokseen piispa ensin kääntyi ja puhui moniaita lohdutuksen sanoja. Sitten hän kastoi lapset ja kuunteli kristittyjen valituksia pakanoiden ilkitöistä.
Tulipa vihdoin Einarin eteen.
— Ken olet? kysyi Tuomas.
— Muutamasta laivasta olen jätetty maihin pakanoiden sekaan. Kristitty olen, enkä voinut enempää kärsiä pakanoiden kohtelua. Olen paennut turviisi, pyhä isä.