— Makealta maistuisi uni, hän puhui, sillä se irroittaa ihmisen maallisista huolista, vaan en tahdo päiväunella pilata yöuntani, joka muutoinkin on huono. Ahkera olet, Martti! Levähdä nyt hetkisen. Ymmärrätkö oikein tuon kirjan sisältöä?
— En, pyhä isä; olen mielinyt kysyä sinulta selitystä, vaan en ole rohjennut vaivata sinua ehkä tuhmilla kysymyksilläni.
— Niinkö vähän luulet minulla kärsimystä olevan?
— Aina on sinulla minua kohtaan ollut kärsimystä, vastasi Marttinus.
Nyt alettiin keskustella. Kohta vaellettiin skolastisuuden sokkelolinnassa ja pohdittiin kysymykset, miksi Kristus on Jumalan poika eikä Jumalan tytär ja pitikö Latsaruksen perillisten jättää takaisin perittävä omaisuutensa, kun Latsarus herätettiin kuolleista, vieläpä sekin kysymys, miksi ei ihmisellä ole sarvia päässä, j.n.e.
Puhuttiin sitten autuaitten ruumiista, jotka monivärisinä väikkyvät, kun Isän autuus heitä valaisee. Ja silloin alkaa se sabbattipäivä, jota ei ilta koskaan päätä.
Piispa käski Marttinuksen laulaa ja säestää harpulla se laulu, joka kuvaili tuota autuaitten riemua ja Marttinus otti sopesta harpun ja alkoi, sointuvalla äänellä laulaa:
"Me receptet Sion illa, Sion David urbs tranqvilla, Cujus faber auctor lucis, Cujus portae signum crucis, Cujus muri lapis vivus, Cujus custos rex festivus, In hac urbe lux solennis, Ver aeternum, pax perennis. Urb coelestis, urbs beata, Supra petram collacata, Urbs in portu satis tuto, De longinqve te saluto, Te saluto, te suspiro, Te affecto, te reqviro!"
eli suomennettuina, suunnilleen näin:
Minut on vastaanottava Sion, Davidin tyven kaupunki, jonka rakensi valon luoja, jonka portit ovat ristinmerkki, jonka portit ovat elävästä kivestä, jonka vartijana on riemullinen kuningas. Siinä kaupungissa on juhlallinen valo, ikuinen kevät, ainainen rauha.