2. Taivaallinen kaupunki, onnellinen kaupunki rakennettu kalliolle, kaupunki turvallisessa satamassa, kaukaa sinua tervehdin, sinua tervehdin, sinua ikävöin ja kaipaan, sinua etsin!
Ilta-aurinko loi pienen ristikkoikkunan läpi valonsa piispan kasvoille. Läheisen kirkon kello alkoi iltarukoukseen soida. Piispa laski kätensä ristiin ja Marttinus supisi, helmiä rukousnauhassaan siirrellen, "Gloriat" ja "Ave Mariat."
VI
Pari päivää oli kulunut siitä, kun Einar ja Sulikki olivat piispan taloon saapuneet. Oli kaunis kesäinen päivä ja aurinko oli jo yli puolipäiväpiirin ehtinyt matkallaan poikki taivaankannen, kun isonlainen, valkeaksi ja siniseksi maalattu venhe laski Vähäjoen rantaan, pappilan kohdalla. Venheestä nousi ei vähemmän kuin seitsemän henkeä, soutaja seitsemäs. Sattuipa piispa pihalle sillä hetkellä, ja huomattuaan tulokkaat, hänen muotonsa kirkastui ja hän astui näitä vastaan, kätteli heitä ja vei heidät siitä. Soutaja jäi pihalle tietysti ja häneltä talonväki utelemaan, mitä vieraita nuo olivat, nuo kolme tuntematonta. Sillä kolme tulokkaista olivat kyllin tutut: Ragnar Ulfinpoika Skanssista ja hänen mukava eukkonsa, Kunigunda, sekä heidän suopea tyttärensä Inkeri.
No, kyllähän soutaja toisen noista mustakauhtanoista tunsi; Ragnar Ulfinpojan veli se mies oli. Mutta ne toiset kaksi, niistä ei hän tiennyt selkoa tehdä.
Astukaamme nyt sisälle, niin saamme pian selon asiasta.
Ensinkin kääntyy huomiomme apotti Ambrosiukseen, joka tanskalaisesta luostarista oli lähtenyt matkoille pohjoisemmille seuduille ja oltuaan moniaita viikkoja Ruotsissa, nyt pistäysi Suomeenkin, koska oli tuttu Tuomaalle niiltä ajoilta, jolloin molemmat olivat dominikaanimunkkeina yhdessä asuneet. Samaan munkkikuntaan kuului myös Benedictus — Ragnarin veli — joka, nykyisin hänkin vierailtuaan Ruotsissa, oikeastaan olosteli Gottlannissa, Roma nimisessä luostarissa, ei kaukana Visbystä. Se kolmas tulokkaista, jota ei piispan talon väki tuntenut, oli kuitenkin merkillisin kaikista. Päivettynyt vatukan karvainen viitta hartioillaan, päässä ruskeankellertävä lakki, jota riikinkukon sulka ja helmet koristelivat, näytti tämä vieras vähän kummalliselta katsantonsakin puolesta. Hän oli tähdistä ennustaja, nimeltä Sven Ingemarinpoika, joka kuljeskeli maat ja mantereet, tarjoten taikauskoiselle yleisölle, maksua vastaan tietysti, tietojaan kunkin tulevaisuudesta, jonka hän, asettaen kullekin horoskoopinsa, voi tähdistä lukea.
Puolisaterian tulokkaat olivat jo syöneet, vaan illallisateriankin käski piispa valmistaa vierailleen ja vieläpä hyvän. Päätettiin siirtyä ulos, koska huoneissa olo lämpimänä aikana tuntui hiukan tukalalta. Oli piispan asunnon vieressä sievä puutarha ja kohta istui koko seura siellä. Benedictus, joka vilaukselta oli nähnyt pihalla Einarin, jonka hän tunsi, veti tämänkin seuraan. Piispa, kuultuaan nuorukaisen olevan gottlantilaisen kipparin pojan, katsoi aluksi vähän karsaasti Einaria, vaan piti kuitenkin vääryytenä kostaa isäin pahoja tekoja lapsille ja mieltyi vähitellen nuorukaisen käytökseen ja järkeviin vastauksiin.
Inkeri istui äitinsä vieressä eikä suuresti näkynyt mieltyneen vanhempien puheisiin. Kunigundan kanssa hän nyt astui silmäilemään kukkia, joita kasvoi tarhassa koko joukko. Benedictus kehoitti Einaria menemään naisten seuraan ja tämä tietysti teki niinkuin käskettiin. Nuoren tytön kauneus ja suloinen ääni sekä hopeanheleä nauru eivät voineet olla herättämättä huomiota Einarissa. Keskustelu sujui merkillisen elävästi näiden kukkien tutkijain kesken ja palattuaan muiden joukkoon, he tunsivat itsensä ikäänkuin vanhoiksi tuttaviksi.
Piispa uteli tietoja Ruotsista ja sai kuulla Eerikki XI, liikanimellä sammalkieli ja nilkku, palanneen viisivuotiselta pakomatkaltaan Tanskaan ja Ruotsiin, sekä voittaneen pitkän Knuutin Sparsätran tappelussa, jossa tämä kaatui.