Kun Murre, joka rupesi Kammoa haukkumaan, saatuaan tältä potkun ja Tieralta ankaran silmäniskun, oli lauhtunut ja häntä koipien välissä, hiipinyt maata Tieran viereen, vieläkin silloin tällöin mulkoillen Kammoon, kunnes vihdoin silmänsä ummisti, alkoivat miehet jutella keskenään. Tiera tunsi Tarmon ja Kammon jo entuudesta; olivathan he toisensa tavanneet sekä Hämeessä että Savossa ja Karjalassa; kuoharina Kammo oli usein liikkunut maamme itäisissä osissa.
Idän miehet utelivat Tuomaan toimista viime aikoina; kertoivat myös omista uskonnollisista oloistaan, arvellen, ettei Venäjän miehet ja pojat niin äkäisiä olleet kuin Ruotsin. Tunnustettiin ja palveltiin Neitsyt Mariaa ja Ukkoa vuorotellen eikä siitä sen enempää oltu puhetta nostettu.
Kuulustelivat sitten Tarmo ja Kammo tuttavistaan idässä: elikö Rannan Kauro Sarajalla vielä ja Jolkko Tiera ja Tuiretuisen Kojo Salmella? Ja Kiikan Yrjö, peijakas, joka lauloi yökaudet?
— Kah! Olihan se Rannan Kauro Manalan majoille muuttanut, muut elivät. Ja kyllähän siellä vielä laulu eli kansan huulilla. Palattuaan kauppamatkoiltaan, aina Vienan väljiltä vesiltä, tukka ja parta kuurassa ja vatsa tyhjänä, miehet ensin söivät vatsansa täyteen ja sitten toiset heittäysivät pitkäkseen, vaan Kojo ja Yrjö ne alkoivat runoja purkaa suustansa ja karstaläjien yli, jotka päreistä olivat permannolle tippuneet, saivat miehet kaalata aamuhämärissä leposijoilleen.
— Vakkueen juhla onko jo täällä vietetty? kysyi Tiera Tarmolta.
— Sivuhan se jo on — vastasi se, jolta kysyttiin. — Vaan tuolla metsänliepeessä näkyy vielä sen juhlan maininkia.
Meluten läheni parvi tyttöjä ja poikia. Naisten etupäässä kulki kaksi kaunista tyttöä, toinen tummaverinen, säihkyvillä silmillä, toinen vaaleatukkainen, kultakutrinen. Edellistä voi verrata helteiseen kesäpäivään, jälkimäistä taas tyyneen kevätaamuun. Ja niinpä oli heidän luonteittensakin laita. Hehkuva, haaveksiva oli Sulikki, Kammon tytär, sitä paitsi piukkapäinen ja ylpeä sekä isänsä arvosta että omasta ulkomuodostaan. Tyyni, vaatimaton oli taas Vieno, Tarmon suloinen tytär.
Poikien joukossa ansaitsee huomiomme Vuolamoinen, Tarmon poika. Hän oli hiljainen, valkotukkainen nuorukainen, jonka vetiset silmät ja eteenpäin suuntautunut nenän kärki eivät juuri kauneuden aistia tyydyttäneet edes rahvaassakaan; tämän puutteen korvasi kuitenkin se kohta, että hän oli ison talon poika ja moni äiti olisi mielellään hänet vävykseen ottanut.
Tyttöjen, etenkin Sulikin, huomio kääntyi tuohon pulskaan karjalan poikaan, Sarmiin, jonka veroista ei hämäläispoikien joukossa löytynyt. Siinä oli poika sitä mallia, jota loihtijan tytär halusi!
— Ruvetaampa arvottelemaan, sanoi muuan hämäläisistä. — Karjalan miehet ovat taitavia siinäkin suhteessa.