— Niinpä tosiaankin, kuului toinen ääni. Tiera sanokoon ensin, kyllähän jatketaan.
— Liian helppoja ovat arvoitukseni, vastasi punapartainen Karjalan mies.
— Annahan kuulla jotakin, että alkuun päästään, sanoi Tarmo ja Tieran suusta kuului: latva kuin vasta, keskus kuin kerä, juuri kuin hiiren häntä?
— Nauris, nauris! kuului monta ääntä yhtaikaa.
Muuan hämäläinen jatkoi: kuollehet kotihin tuotiin, varas puuhun hirtettiin, tie kumohon kaadettiin?
— Eiköhän liene kalat, nuotta ja venhe, hymähti Antero ja jatkoi: kaksi lasta, kaksi emoa, kolme päätä, mikäs se on?
— Tunnetaanpa tuo: äiti, tytär ja tyttären lapsi.
Kammo nyt sanoi arvoituksen: isä pitkä, äiti väärä, tyttäret lipinlapin, pojat yltä ympyriäiset? Vastaustapa ei ruvennutkaan kuulumaan. Tiera mörähti: tuotapa en ole sattunut kuulemaan. Mitä se merkitsee?
Tuli lähtö Hymylään, naurahti Tarmo. Itse menoa ei voitu toimittaa tervan ja höyhenten ja kiehuvan vellin puutteessa, mutta laulettiin kuitenkin Hymyläänmeno-runo.
Nuoret sitten lähtivät ulomma kisailemaan. Sulikki osasi aina asettaa niin, että hän hyöri ja pyöri Sarmin läheisyydessä. Vuolamoinen, väänsi suuta ja mursi päätä, nähdessään, mihin hänen lemmittynsä huomio oli kääntynyt. Hän vapisi vihasta ja kun Sarmi meni vähän syrjempään, hän astui hänen eteensä kalpeana ja kysyi kuinka hän uskalsi muiden luvattuja luokseen viekotella.