Moniaita päiviä Einar nyt oli käymättä Skanssissa. Vaan muutamana päivänä Ragnar kävi kirkolla asioilla ja esitti Einarille naistensa toiveen, että tämä tulisi purjehdusretkelle merellepäin, Einar päätti suostua pyyntöön ja Ragnar lupasi tulla, asiat toimitettuaan, häntä noutamaan.
Ilmoitettuaan Sulikille aikomuksestaan, tämä närkästyi ja rupesi Einaria soimaamaan.
— Ensin olet minut tänne houkutellut ja saattanut riitaiseksi sukuni kanssa, joka ei minulle anteeksi anna, koska karkasin kristityn kanssa. Toiseksi olen ruvennut kristityksi, jonka sukuni vielä vähemmän anteeksi antaa ja kiitokseksi kaikesta tästä ja siitä, että hengestäsi olet minulle kiitollisuuden velassa, alat sinä seurustella ihmisten kanssa, jotka olivat sinulle ventovieraita ja joiden seuraan en ainakaan minä näy sopivan.
— Oletko mustasukkainen? En ole sanallakaan tai muutoin osoittanut mitään tuolle neidolle, jota et näy suvaitsevan, vastasi Einar.
— Uskoa sinua!
— Ole sitten uskomatta! Et liioin arvoa pane minuun, kun et usko sanojani. Minä voin kyllä pysyä, erilläni sinusta, etten sinua loukkaisi. Annanhan minä sinun mennä minne haluat. Samanlaisen edun vaadin minäkin itselleni, enkä tahdo olla holhouksen alaisena.
— Holhouksen alaisena! kertoi Sulikki. Semmoisiksiko ovat tunteesi muuttuneet? Olihan aika, eikä kauan sitten, kun halusit alinomaa olla luonani!
— Olihan semmoinenkin aika — Vaan ajan pitkään sekin kyllästyttää. Vaihtelevaisuutta ihminen vaatii ja viisaampi on myöntää se kun kieltää, sillä kiellosta seuraa usein ikävyyksiä.
Sulikki, joka joka hetki pelkäsi Ragnarin palaavan, päätti muuttaa käytöksensä.
— Jos olen mielesi katkeroittanut, niin anna anteeksi! Äärettömästi rakastan sinua, en tahdo sinua menettää. Ja minä tunnen, että seurusteleminen tuon neidon kanssa on meille kumpaisellekin turmioksi. Älä mene luotani! Kun ensi kerran maltat mielesi, niin kyllä sitte vastakin maltat.