Ragnar näkyi jo etäällä.
— Etkö ymmärrä — vastasi Einar — se on miehen arvolle alentavaa, kun ei saa mennä minne tahtoo? Kun Ragnar kysyisi: miksi et seuraa minua, mitä vastaisin?
— Minulle ei sovi; niin sanoisit. Ja jos hän pahastuisi, sen parempi. Eivät vasta sinua kärttäisi.
— No, oletko valmis? kuului Ragnarin ääni.
— Valmis olen, vastasi empimättä Einar ja seurasi kysyjää.
Sulikki seisoi liikkumatonna. Veri oli paennut hänen kasvoiltaan ja hänen silmänsä tuijottivat menijöihin, kunnes olivat lykänneet venheen vesille.
Silloin hän vaipui ruohokolle, repi tukkaansa ja raapi sormensa veriseksi vasten isoa kiveä, jonka ääreen oli istunut.
— Unohdettu! hän huudahti. Mikä ääretön typeryys luottaa tuohon kuljeksijaan, joka minut niin helposti viekotteli! Sukuni hylky olen.
— Kannattaakohan enää elääkään, kun kaikki toiveeni ovat loppuneet? Pianhan tästä kurjasta elämästä pääseekin, jos haluttaa…!
— Ja jättää nuo kahden nauttimaan luvatonta liittoaan? En, en! Kostaa tahdon!