Hän vaipui ajatuksiinsa, kyynärpäät polvia ja kädet otsaa vasten. Pitkän ajan hän istui siinä. Lapsuuden suruttomat päivät ja nuoruuden pettyneet toiveet johtuivat hänen mieleensä. Vaan lopuksi koston ajatukset valtasivat hänen järkensä. Einari oli pari päivää sitten käynyt muutaman keski-ikäisen miehen luona, joka vaimonsa ja kahden lapsensa kanssa asui pienoisessa mökissä puolen neljänneksen päässä piispan talosta ja pyytänyt häneltä lainaksi jousen ja nuolia, koettaakseen muka, vieläkö hän saisi metsänotuksen keijahtamaan, koska hän todellakin oli tarkka ampuja:
Tämän jousen Sulikki nyt, kenenkään huomaamatta, otti.
Tehtyään teon jota mietti, aikoi hän pötkiä pakoon Auran rannoilta sisämaahan ja jos hätä tulisi, vaikkapa lopettaa päivänsä. Vaan ensin kostaa!
Jousen Sulikki otti käteensä ja lähti sitten Auran rantaa astuskelemaan. Kohta hän kuitenkin pysähtyi ja alkoi miettiä, kumpaako hän enemmän vihasi, Einaria vaiko tuota riivattua naista. Ja hän tuli siihen päätökseen, että hän vihasi kumpaakin sydämmensä syvyydestä. Mutta hän ymmärsi, että ainoastaan toiselle heistä hän ehtisi kostaa.
Kummalle siis? Moitittava, jopa halpa oli Einar ja kuitenkin suloinen tunne hellitti Sulikin mieltä hänen ajatellessa tuota nuorukaista, jonka seurassa hän oli lempensä kevättä nauttinut. Kaiketikin tuo vieras nainen oli tenhovoimalla lumonnut gottlantilaisen, mietti Sulikki, joka oli hyvinkin taikauskoinen. Ja hänen päätöksensä selviytyi: Einar oli Inkeristä irki riistettävä.
Kakolan mäellä kasvoi pienoinen männikkö. Sitä läheni Sulikki ja päätti sieltä pitää silmällä, josko nuoret, joita hän etsi, tulisivat näkyviin jossakin sopivassa paikassa.
Kovin hän kummastui, kun muutaman isomman puun juurella näki nuo kaksi, joita hän etsi, istuvan, selin häneen. Heidän puhettaan Sulikki pysähtyen alkoi kuunnella. Ruotsia he puhuivat, vaan Sulikki sitä jotakuinkin ymmärsi ja huomasi myös kohta, että heidän välinsä oli selvillä.
— Uusi elämä on minulle alkanut sittenkun tulin tänne, alotti Einar, katsoen suloista tyttöä silmiin.
— Sinä puhut mitä aion sanoa, vastasi toinen. Oi Einar, kuinka olen onnellinen! Isä ja emo sinua kaipaavat, jos päivänkään olet käymättä meillä. Ja itsestäni en tarvitse mainitakaan. Jo odottaessani sinua, vedet ja mantereet kirkastuvat silmissäni, ajatuksissani, miltei kuin unissa, hoen nimeäsi ja kun tulet, niin mikä riemu, ja samassa kuitenkin mikä suru, että menetän sinut taas! Vaan kerran se hetki tulee, jolloin Einarini ei enää pääse Inkeristään.
— Sitä hetkeä ei tule — kähisi Sulikki männyn suojassa.