— Sinulla on kaunis ääni, Einar, sanoi Inkeri, autuaallisesti hymyillen, katsellessaan gottlantilaista nuorukaista. Laula, niin saan äänesi suloutta nauttia!
Einar lauloi laulun, joka suomeksi oli suunnilleen näin kuuluva:
Lempi sa voimakas, Tunteitten ruhtinas, Jo ompi vallassas Sydämmeni. Entiset muistoni Kalpenit, muotosi Kun minun eteeni Ilmausi.
Oi kuinka rakastan Sinua ainian, Koko mun sieluni On luonasi. Varhain jo aamulla Oot ajatuksissa, Päivä kun päättyvi, Unissani.
Joskipa luotasi Menen ma hetkeksi, Tiedät sa kuitenkin Palaavani. Kunnes sun vihdoin saan Omistaa, ainiaan, Ei muu kuin kuolema Meit' eroita!
Sulikki oli rakastavien takaa vetäynyt, kaartaen heitä, Inkeriä vastapäätä, koska Einar oli noussut seisoalleen ja asettunut lemmikkinsä eteen ja siis kääntänyt selkänsä Sulikille. Sulikki viritti jousen, laski nuolen jäntimen eteen, tähtäsi vakavasti, ja kun laulun viime sanat olivat Einarin suusta päässeet, oli nuoli tunkeunut suloisen Inkerin rintaan.
Puoleksi tukehtunut huuto pääsi Ragnarin tyttären huulilta. Hän painoi kätensä rintaa vasten ja vaipui maahan.
Einar ei ensin voinut älytä, mitä oli tapahtunut, luuli lemmikkinsä pyörtyneen. Vaan kohta hän näki verta rupeavan vuotamaan rinnasta. Veri punasi valkoisen puvun rinnan kohdalta.
Taivaan nimessä! huudahti Einar, katsellen ympärilleen. Hän huomasi Sulikin, joka uudestaan oli jännittänyt jousen ja laskenut nuolen uraan.
— Onneton, sinäkö tämän teit? hän huusi.