— Minä sen tein ja kiitä onneasi, sinä kunnoton, jos pääset sinäkään täältä hengissä pois.
— Oma henkesi on kysymyksessä, huusi Einar. Väkijoukolla sinua takaa ajetaan ja kuolemallasi saat maksaa tämän ilkityön.
Einar polvistui, kuiskasi helliä sanoja ruohokolla lepäävälle, vaan tämän suu oli ainaiseksi tauonnut puhumasta. Epätoivon vimmassa nuorukainen nyt astui Sulikkia kohden, joka oli tullut lähemmäksi.
— Ammu minutkin! hän huusi loihtijan tyttärelle.
Samassa kajahti etäältä huuto: ohoj! Missä olette?
Ääni oli Ragnarin. Sulikki, kuultuaan huudon, kääntyi heti juoksemaan pakoon. Hädissään hän pudotti jousen ja samassa Einarkin ikäänkuin huumauksestaan heräsi ja syöksyi Sulikkia takaa ajamaan. Vaan Kammon tytär oli erittäin nopeajalkainen ja kohta Einar palasi turhalta takaa-ajo matkaltaan juuri samassa kuin Ragnar saapui paikalle, jossa onnettomuus oli tapahtunut.
Siinä näki nyt Ragnar Ulfinpoika tyttärensä kalpeana lepäävän maassa. Hän seisoi kuin patsas ensin, sitten hän heittäysi polvilleen tyttärensä ruumiin viereen.
— Inkeri, armas lapseni, vastaa! Turhaan hän vastausta odotti. — Hän nousi, hänen huulensa alkoivat väristä ja kiljahtaen kuin metsän peto, hän tarttui Einaria kauluksesta, ja pudisti häntä.
— Kerro, miten tämä teko on tapahtunut, kerro — ja heti, hän kähisevällä äänellä huusi.
— Minä olen syytön, soperti Einar.