Piispa ei jaksanut peijaisiin mennä, joita samoinkuin muitakin pitoja, muinoin vietettiin paljon perusteellisemmasti kuin nyt. Vaan hän käski surevat vanhemmat kamariinsa. Tämäkin näennäisesti niin syyttömästi heitä kohdannut onnettomuus, hän sanoi, oli sulaa armoa vain. Lyhyt oli neidon kuolon tuska ollut ja nyt hän oli koroitettu autuaitten majoihin, johtaakseen sinne vanhempainsa ajatuksia, että vihdoin hekin, täältä surujen sumuista päästyään, saisivat ikuisesti Inkerinsä kanssa iloita.
Piispa sanoi myös heidän erehtyneensä, kun Einaria olivat murhasta epäilleet, jopa vanginneetkin. Piispan talosta lähtiessään ei Einarilla ollut jousta, sen voi kaksi ihmistä todistaa. Ja toiseksi tuota hämäläistyttöä ei oltu murhan jälkeen nähty näillä seuduin. Arvattavasti hän, jota kaikki olivat vähän kammoneet ja joka viime päivinä oli ollut varsin eriskummallinen, oli salaa jousen ottanut ja ehkäpä mustasukkaisuudesta, — pappilan väki oli yhtä ja toista huomannut Einarin ja Sulikin keskinäisestä suhteesta — ilkityön tehnyt.
Tämä kaikki kuului varsin uskottavalta, ja kotiin tultuaan, Ragnar heti avasi oven siihen holviin, jossa Einar, hiirten ja sisiliskojen seurassa, oli viettänyt elämänsä synkimmät hetket, syleili häntä, pyytäen anteeksi ankaruutensa ja vei hänet peijaisia viettämään.
Kun vieraat olivat menneet, Ragnar heti toimitti kuusi ratsastajaa hämäläistyttöä takaa ajamaan. Teitä ei ollut sanottavasti, kun vähän edemmäksi Räntämäeltä tultiin. Silloin hevoset olivat jätettävät johonkin suojapaikkaan ja oli edelleen jalkapatikassa kulkeminen tiheissä metsissä karjanpolkuja pitkin. Ragnarille oli Einar ilmoittanut, kenen tytär Sulikki oli ja missä päin hänen kotinsa oli, vaan myöskin epäilynsä, tokko neitonen kotiinsa uskalsi yrittääkään, kun oli riitaantunut isänsä kanssa. Kyselemällä kuitenkin voi toivoa saada jotakin vihiä murhaajan olopaikasta. Ragnar ja Einar lähtivät myös retkelle, hekin aseissa niinkuin muut. Ei sitä tyttöä hyvä hosu, jos hänen kynsiini saan, vakuutti Ragnar.
Me luovumme nyt hetkeksi takaa ajajista ja siirrymme Kammon onnettoman tyttären seuraan, tuonne metsälammin partaalle, johon hän hetkeksi on vaipunut lepäämään. Janonsa oli hän tyydyttänyt, vaan nälkä ja väsymys ja omantunnon vaivat painoivat raskaasti pakenevaa. Tavatonta sielun jännitystä seurasi nyt syvä alakuloisuus.
Näinkö siis hänen kohtalonsa oli muodostunut, näinkö hänen nuoruutensa unelmat toteutuneet? Hänen sulhonsa oli häneen kyllästynyt, hänestä luopunut, hänet pettänyt. Hänen isänsä häntä vihasi jo kyllin ennestään; kun nyt saisi kuulla hänen tulleen kastetuksi — ja murhaajaksi — mitä silloin oli isän puolelta odotettavissa? Ragnar tietysti ajaisi häntä takaa miesjoukolla ja joko heti tai kidutusten jälkeen hän oli henkensä menettävä.
Eikö siis selvintä päättää päivänsä, ennenkuin muut sen päättävät. Kimaltelihan tuolla niin ystävällisesti ilta-auringon valossa metsälampi.
Kolkko oli olo Tuonelassa, sen oli Sulikki kuullut. Vaan ei ainakaan tukalampi kuin elossa oleminen siinä asemassa, johon loihtijan tytär oli joutunut.
Nälkäkin alkoi käydä sietämättömäksi. Eikä ihmisasuntoja löytynyt likimailla.
Keski-ikäinen mies kulki vihdoin ohitse sen paikan, jossa Sulikki oleskeli. Kontti oli miehellä selässä eikä kontissa ollut muuta kuin kuivaa leipää ja suolakalaa.