— Yösijaa! Kaikkia narttuja vedät muassasi! Lienet jo vuokrasta edeltäkäsin sopinut. Sinä tiedät etten suvaitse muita naisia seurassasi, heillä on haureus mielessä ja tekokauniit sanat kielellä. Kovasta onnestaan he puhuvat ja sinä, tyhmä heitä uskot! Se on aina ollut tapasi ja vikasi!
— Vaan emme kai yön selkään voi matkustajaa taipaleelle ajaa? uskalsi mies kysästä.
— Miks' emme? Tässä ei ole mikään väsyneitten kestikievari. Anna sinä neitosen jatkaa!
— Siinä tapauksessa häntä seuraan Apajalle asti, vastasi mies, joka hoksasi, mitä piti vastata.
— Sitä vielä tarvittaisiin! Kyllä kai tuon hattaran sitte täytyy antaa olla yötä. Vaan heti aamulla liikkeelle, mutisi eukko.
— Niin aijonkin, vastasi Sulikki kopeasti.
Seuraavana aamuna hän lähti. Kuuli mennessään avioparin olevan täydessä riidassa.
— On tuokin jonkunlaista elämää, Sulikki ajatteli.
Virkistyneillä voimilla hän astuskeli eteenpäin. Kummissaan hän oli, kun ei takaa ajajia kuulunut eikä näkynyt. Ei hän voinut aavistaakaan, että juuri silläkin hetkellä Einar oli kosteassa holvissa, vankina, syytöksen alaisena murhasta, johon oli syytön.
Päiväsydännä, kun aurinko paahtoi, lepäsi Sulikki. Muutamassa mökissä hän sai ruokaa. Illalla hän oli saapunut toisen mökin luo, jossa asui vanha akka. Tältä Kammon tytär rukoili yösijaa.