— Oletko pakana tai kristitty? akka kysäsi.
— Kyllähän olen kastettu, vastasi toinen, joka itsekseen arveli, oliko edullisempi esiintyä Ristin Kiesuksen vaiko Ukon tunnustajana.
— Astu sitte kattoni alle.
Olihan Sulikin mielestä moni pakana suopeampi käytökseltään kuin tuokin uuden uskon tunnustaja. Vaan mitäpä tuosta. Pääasia oli saada yösijaa.
— Minua peloittaa yksinäisyys ja kuitenkaan en suvaitse ihmisiä. Heidän petollisuudestaan olen kyllin saanut. Sinä olet nuori ja viaton, etkä tuommoista ymmärrä.
Hetken vanhus tirkisteli eteensä. Sitten hän, haparoiden harmajaa tukkaansa, haukotteli ja loi silmänsä Sulikkiin.
— Et sinäkään ole rumimpia tyttöjä. Lienetkö jo miesten lepoa häirinnyt. Mutta minä varoitan sinua, älä usko heitä! Pettureita he ovat!
Sulikki katsoi kummastuen akkaa.
— Minulla oli sulhanen, jatkoi vanhus, siitä on jo monta vuotta, silloin olin nuori ja lienenpä kauniskin ollut, niin kuulin sanottavan. Mutta tulipa toinen nainen tielleni. Häneen sulhaseni mieltyi. Minä koin kärsiä, vaan ajan pitkään en jaksanut.
— Ja miten kävi? kysyi elävästi Sulikki.