— Tuo kirves tuolla loukossa tietää, miten kävi kerran, kun nuo kaksi kuhertivat ojan partaalla, minä tulin hiipien heidän takansa ja toinen heistä ei enään noussut paikaltaan.
— Kumpi? Sulikki melkein huudahti.
— Vieläkö kysyt! — Sulhaseni tietysti.
— Etkö naista pitänytkään syyllisenä?
— Tietysti pidin. Vaan mieheltä vaadin enemmän kuin naiselta tuommoisissa asioissa.
— Oletko paljon tekoasi katunut? Sulikki kysyi.
— Mitäpä sitä olisin katunut! Olinhan täydellä järjellä teon tehnyt. — Mutta kuitenkin minua vähän pelottaa yksinäisyys. Murhattu sulhaseni on unissa ilmestynyt eteeni kahdesti. Ensikerralla hän sanoi: kun kolmannen kerran tulen, ole valmis minua seuraamaan vainajien valtakuntaan. Kolme yötä sitten hän tuli toisen kerran. Enkä voine häntä estää kolmatta kertaa tulemasta.
Vanhus vaikeni.
— Onnellinen sinä, jolla ei ole tuommoisia muistoja, hän hetken päästä jatkoi.
Kielellä pyöri jo Sulikin vastaus. Vaan ei hän ilmaissut salaisuuttaan.