— Syö tyttö, akka sanoi. Tuolla pöydällä on leipää ja silakkaa. Ja tuolla tuopissa on tilkka piimää.
Sulikki söi melkein ahmimalla.
— Pannaan sitte levolle — vanhus jatkoi. Minä nukun tuossa uunin kupeella, jossa on lämmin. Sinä levähdä permannolla.
Jo varhain aamulla Sulikki heräsi. Levottomuus hänet pakoitti matkalle. Muutoin hän olisi mielellään viipynyt vanhuksen luona, jonka elämänkohtalot olivat niin hänen omiensa kaltaiset.
Ennenkuin lähti, kysyi Sulikki akalta:
— Eikö sinua ole tuosta asiasta takaa ajettu ja rangaistuksella uhattu.
— Ensin kyllä. Vaan nyt ei kukaan tiedä ollenkaan. Minua pidetään puoli hulluna ja pitäkööt, saanhan rauhassa olla. Pienet lapset minua pelkäävät, kun heitä tietysti on peloitettu. Niin — rauhassa saisin olla, kun vaan ei tuo kolmas kerta olisi odotettavissa.
Sulikki kiitti vieraanvaraisuudesta ja lähti matkalle.
Taaskin päivän kuljettuaan, hän turhaan etsi elävien asuntoa. Oli toki lämmin ilma ja vanhan ladon sisällä, jonka aukon hän pönkkäsi, voi hän viettää yönsä. Vaan huono oli uni. Metsänpetojen ääniä kuului aivan läheltä. Käväsipä mesikämmen nuuskimassa ladon aukon kohtaa, lieneekö ihmisen liha sieltä tuntunut otson sieramiin tuoksahtavan?
Pian toki päättyi kesäyö. Idän rannalla rehoitti päivän pyörä, säteillen valoa ja lämpöä maaemon ylitse. Juhlapukuun oli korpikin pukeunut kesän kultaisen ajaksi ja kaiken tämän ihanuuden keskellä vaelsi onneton ihmisolento, kovan onnen lapsi, elämää inhoten ja kuitenkin kuolemaa kammoksuen.