Olisi ehkä kyllin ollut siinä, että hän virastaan poistettaisiin. Vaan vielä asteen edemmäksi kohosi hämäläisten epäluulo ja se yksi aste oli varsin vaarallinen. Syntyi se ajatus hämäläisissä, että Kammo, närkästyksissä kun oli, häijyyksillään rukoili Ukolta vastuksia kansalaisilleen. Olihan tuo otaksuminen varsin luonnollinen. Kenen aivoissa se keksintö ensin kypsyi, siitä ei ollut tietoa, vaan yleisesti se hyväksyttiin. Ja nyt ei ollut kyllin siinä, että Kammo virastaan erotettaisiin; häneltä oli riistettävä mahdollisuus voida kääntää Ukon suosio hämäläisistä.
Hän oli siis pakotettava julkisesti tunnustamaan rikoksensa ja uudestaan rukoilemaan Ukolta suosiota ja apua tai — poistumaan elävitten joukosta.
Kuusimiehinen lähetystö saapui Kammohan tietäjälle näitä vaatimuksia julistamaan.
Loihtija seisoi pajassaan, viikatetta valmistelemassa. Puolikasvanut poika liehtoi ja Kammo nosti juuri tulikuuman raudan ahjosta alasimelle ja alkoi sitä vasaralla kalkutella, kun miehet ilmaantuivat pajan ovelle. Säkenet ympäri sinkoilivat. Tulokkaita Kammo ensin ei ollut huomaavinaan. Vihdoin muuan heisiä rykäsi, sylkäsi ja sanoi kalkutusten tauotessa, kun rauta taas ahjoon työnnettiin.
— Kiire on pajamiehellä.
— Kiire on, toisti loihtija.
— Joutuuko pajamies meitä kuulemaan hiukan? Olisihan sitä vähän asiaa, jatkoi äsken puhunut, niistäen nenänsä päivettyneeseen puseron liepeeseen.
— Menkää pihalle odottamaan, kunnes tämän työn käsistäni saan, vastasi tietäjä.
— Ylpeä olet! mutisivat hämäläiset ja poistuivat ovelta. Muuan arveli: hän pelkää.
— Nyt Kauron Jaska noutaa pirtistä Kammon kirveen ja peitsen! sanoi muuan hämäläinen.