— He ovat äissään eikä ole minulla hyvää odotettavissa. Selvintä on, että poistun näiltä mailta. Huomenna lähden liikkeelle ja luovun näiltä seuduilta, jossa näin tukalat olot vallitsevat. Kykyni minun kyllä muuallakin elättää.
Hän meni pirttiin ja istui pöydän ääreen syömään leipää ja suolakalaa. Piimää päälle ryyppäsi.
Sattuipa seinää vastapäätä silmäilemään. Ei näkynyt kirvestä puunaulassa, eikä sen vieressä myöskään peistä eikä jousta.
— P—le! kirosi Kammo. Ne mitättömät ovat varastaneet aseeni. Sen vuoksi olivat niin kopeat.
— Mutta onpa minulla vielä pajassa aseita jonkunlaisia. Pihdeilläni niistän heiltä nenät ja moukarilla kolistelen heidän kallojaan.
Hän nousi, mennäkseen pajaan. Portaille tultuaan, hän suojasi kädellään silmiään, nähden tanhuan päässä ihmisolennon hitaasti lähenevän. Katselee, katselee, niin jopa tuntee tulijan omaksi tyttärekseen!
Hän muisti kaiken sen harmin ja häpeän, jonka oli Sulikin kautta saanut kärsiä. Katkerat sanat olivat hänen huuliltaan lähtemäisillään, kun hänen tyttärensä laihtuneena, kalpeana, kyynelsilmin seisahtuu hänen eteensä, ja tuskin kuuluvalla äänellä kuiskasi:
— Isä, anna anteeksi onnettomalle tyttärellesi!
— Kenen on syy onnettomuuteesi? sanoi synkästi Kammo.
— Oma on syyni. Mutta älä hylkää minua! Suojele minua! Minua ajetaan takaa. Minä olen murhaaja!