Kammo seisoi kalpeana, katsellen kalpeaa lastansa. Kova taistelu riehui hänen rinnassaan.
Vihdoin hänen sydämensä heltyi. Eihän Ukkokaan minusta lukua pidä, mitäpä minäkään valastani, mutisi hän. Sitten puhui lapselleen:
— Astu sisälle, lapseni, kotisi katon alle. Kammon sydän, niinkuin jokaisen ihmisen, kaipasi olentoa, jolle voi huolensa uskoa ja jolta voi lohdutusta saada. — Varmaankin sinun on nälkä.
— Kova nälkä minun on, sanoi Sulikki.
Kammo meni äkkiä aittaan, otti sieltä sian ja lampaan lihaa, rieskaleipää, voita ja maitoa.
— Voi isä miksi en minä saanut mennä? sanoi Sulikki. Minun vuokseni vaivaat itseäsi!
— Minä nyt palvelen sinua, vastasi Kammo. Syö lapseni; on toki Kammolassa ruan apua. Ehkäpä viime aterian isäsi täällä sinulle tarjoo.
— Viime aterian! kertoi säikähtäen Sulikki. Emmeköhän vielä huomennakin ole elossa ja seuraavat päivät?
— Kyllä kaiketi. Vaan olen aikonut lähteä huomispäivänä näiltä tienoilta pois. En sovi hämäläisten kanssa täällä.
— Lähdetäänpä vaan! Mutta mihinpäin?