— Olisihan rantamaille syytä mennä? Kunpa olisi Räntä — niin eihän sinnepäin sovi sinun vuoksi — no kyllähän johonkin osataan. Pääasia on, että täältä erotaan. Satakoon Ukko sitten rautaisia rakeita hämäläisten päälle! Ne konnat sen hyvin ansaitsevat, sillä hävyttömästi ovat minua kohdelleet. Syyttävät minua siitä, että olen heidän ylitse vastoinkäymisiä rukoillut Ukolta. Sitä en ole ennen tehnyt, vaan nyt sen teen.
Hän lakkasi puhumasta, soperrellen sitte epäselviä herjaussanoja.
— Nyt laskemme levolle, hän sitte sanoi tyttärelleen. Ja huomenna pois täältä, huonojen seasta!
Heittäytyi vuoteelle pitkäkseen, haukotellen. Haiskahtipa sateelta ilma äsken, hän jupisi.
— Jokohan Ukko viimein lauhtuisi ja vettä taivosesta vihmoisi?
— Kuule, isä sanoi Sulikki. Miten talosi käy? Jätätkö sen autioksi? Hämäläiset sen kyllä silloin hävittävät.
— Piirrän hiilillä viisikaunan oveen, niin eivät uskalla taloon koskea. Ja Tarmolassa käymme mennessämme, hänen haltuunsa uskon taloni. Tarmo on ainoa oikea ihminen noiden mitättömien seassa. — Niin, ikävä oli, ettet ruvennut hänen miniäkseen. Vaan mitäpä tuosta nyt enään, huokasi tietäjä.
Sulikkikin kallisti päänsä levolle ja kohta hän nukkui sikeästi, moneen yöhön kun ei ollut oikeaa unta saanut.
Yö saattoi olla puolivälissä, kun hämäläisjoukkue astua tallusteli kujaa pitkin Kammolaan. Äänettöminä miehet tulivat pihaan, astuivat moniaat portaille ja pönkkäsivät ulko-oven lujaan. Pienet luukut seinissä myös koetettiin saada pajuvitsoilla kiinnitetyksi. Eivät miehet aavistaneet, että tietäjän tytärkin oli kotiinsa saapunut.
Lastuja ja tuohta, jopa rohtimiakin, oli vakoissa tuotu Kammolaan. Mitä niillä aiottiin tehdä, sen lukija kyllä arvaa. Pirtin alle niitä koetettiin tukkia, minkä mahtui. Ja sitten sytytettiin.