Kuivat olivat sytyt, kuivat myös sytytettävät. Ei aikaakaan, savu alkoi kohota Kammolan pirtin seinämiä ylöspäin ja rakennuksen kehä alkoi sieltä täältä kimallella tulen vallassa.
Kammo hypähti pystyyn vuoteeltaan. Pirtti oli savua täynnä. Sikeästi nukkunut Sulikki myös heräsi ja alkoi huutaa.
Tietäjä kirosi nyt, kun oli ajattelemattomasta jäänyt aseitta yöksi. Olisipa edes rautakangen vajasta kaapannut. Nyt hän seisoi sulin käsin — unohutti noutaa, kun tyttärensä tapasi.
— Me olemme hukassa! hän huudahti, koettaen ulko-ovea rynnistää. Se oli turhaa.
Ukkosen majesteetillinen ääni nyt alkoi avaruuksia kajahutella ja salamat alkoivat leimuta. Moniviikkoinen helle puhkesi rankkasateeseen. Kun se oli tauonnut, silloin onnettomain hätähuudotkin olivat vaienneet.
— Hetipä Ukko hellitti, kun Kammo henkensä heitti, tuumailivat hämäläiset hyvillään.
Seuraavana iltana Irja Kammolan raunioille saapui, kun oli tapauksesta tiedon saanut. Kammon ja Sulikin ruumiit etsittiin ja löydettiin ja kahden palkkalaisen avulla ne maahan kätkettiin. Irja seisoi äänetönnä sukunsa jäännösten edessä. Ei kyyneltä kohonnut hänen silmiinsä. Vihdoin hän supisi: niin käy niiden, jotka eivät vanhempiensa tahtoa noudata! Sen sanottua hän kääntyi menemään, eikä niillä tienoin vanhusta sen jälkeen näkynyt.
X
Kun pitkällinen pouta Etelä Suomessa vihdoin hellitti, seurasi parin viikon kuluessa alinomaisia sateita.
Muutamana tuulisena ja sateisena kesäpäivänä Ragnar Ulfinpoika, joka viikko takaperin oli palannut miehineen Sulikkia takaa ajamasta, kuultuaan hämäläistytön ja hänen isänsä surkeasta kuolemasta, seisoi Skanssin laiturilla ja silmäili vyöryviä aaltoja, joita kuitenkin lukuisat saaret Aurajoen edustalla supistivat, verraten niihin, jotka Itämeren selillä toisiaan takaa ajoivat. Merta oli Ragnar aina rakastanut ja etenkin hän nautti muistoistaan lakkapäiden laineiden vallassa, kun näki jonkun aluksen keikkuvan kuin lastun aalloilla, vihurin vinkuessa mastojen köysissä ja hyrskyjen roikuessa yli laivankannen.