Näkyipä nytkin alus lähenevän Aurajoen suuta. Hyvä oli vauhti tulijalla eikä aikaakaan, niin purjeet luiskahtivat mastoista alas ja taitavasti laiva laskettiin Skanssin laituriin.
Pitkään Ragnar silmäili laivuria, joka nousi aluksesta hänen puheilleen, vaan outo oli mies, tuntematon. Lukija hänet kuitenkin jo on nähnyt kun hän, öljytty sadelakki päässä, teki kauppoja hämäläisten kanssa. Siitä ajasta hän oli laihtunut, koska itämatkallaan oli sairastunut kuumetautiin ja maannut moniaita viikkoja.
Ragnar käski tulijan astua katon alle ja sanottuaan moniaita sanoja laivamiehilleen, Halfdan nousi maihin.
— Olen paluumatkalla Novgorodista, alotti gottlantilainen kippari enkä tänne asiatta olisi poikennut, koska kaupanhaluni on loppunut. — Tulin vaan noutamaan poikani, joka kuuluu tänne tulleen, tiedottani, tahdottani, muutaman tyttöhattaran seurassa, pakanatytön sitäpaitsi. Sen sain kuulla hämäläisiltä, joiden haltuun jätin pojan Novgorodiin mennessäni, koska poika kuumetta sairasti ja olisi ehkä koko laivaväen saastuttanut taudillaan. Lieneekö täällä semmoista poikaa näkynyt? Einar on hänen nimensä.
— Kyllähän täällä semmoinen poika on nähty, vastasi Ragnar ja kaiketi hän par'aikaa piispan talossa oleskelee.
— Tunnet hänet ehkä?
— Tunnen.
— Miltä poika tuntuu? Älä ujostele sanoa ajatuksiasi suoraan! Näet, etten hänen tekojaan kaunistele, sillä hän on minulle huolia tuottanut jos jonkinlaisia.
— Minä hänestä pidin paljon.
— Hoo! Merkillistä! Sinä lienet ollut hyvin vähän tekemisissä Einarin kanssa?