Niinpä siis Sulikin kärsimykset tulivat kyllin kostetuiksi ja mittansa Einar sai kärsiä, vaikkakin monet monituiset kerrat oli katunut käytöstään tietäjän tytärtä vastaan.
XI
Vaikka olemmekin nyt saapuneet kertomuksemme juonen päähän, tahdomme vielä luoda loppukatsauksen päähenkilöiden kohtaloihin, muuttautuen kymmenen vuotta eteenpäin ajassa. Tuomas piispa, voimakas ja järkevä, oli elämänsä parhaat voimat uhrannut taistelussa sitkeitä hämäläisiä vastaan. Vaan kun vanhuuden ja sanotaanpa myös omantunnon vaivat alkoivat häntä liioin rasittaa, hän paavilta pyysi ja sai eron virastaan ja sitten hän niinkuin usea, jonka maine valoineen, varjoineen, säilyy historian lehdillä, jäi muistelemaan menneitä, myötäkäymisen ja pettyneiden toiveiden aikoja ja hallituksen tai kansan lopputilitystapaa tämmöisissä tapauksissa. Hän ei viihtynyt pettyneitten toiveittensa muistotantereilla, vaan päätti etsiä lauhkeampaa ilmanalaa. Ja kun Benedictus Gottlannista, käydessään piispan ja veljensä Ragnar Ulfinpojan luona, oli mainittua saarta erittäin mukavaksi olopaikaksi kehunut, päätti Tuomas muuttaa sinne. Muutamana syyspäivänä hän lähti matkalle, kävi Skanssissa jättämässä hyvästi Ragnarille ja Kunigundalle, joiden elämästä valonsäde oli poistunut ja jotka nyt murtuneella mielellä elämänsä loppua kärsivällisesti odottivat, ja saapui vihdoin onnellisesti siihen saareen, jota itämeren silmäksi on mainittu.
Lauhkea ilmanala kasvattaa saarella pähkinäpuut tammen kokoisiksi. Mustasta silkkiäispuusta saadaan kypsiä hedelmiä, jopa viiniköynnöksestäkin melkein vuosittain. Kun lisäämme, että saaren ja etusijassa Visbyn asukkaat harjoittivat erittäin laajaa kaupankäyntiä näinä aikoina ja olivat tunnetut rikkaudestaan ja että kirkoille ja luostareille jotakin liikeni tuosta varallisuudesta, niin ymmärrämme, että piispan entinen asuinpaikka, hyinen Pohjola, oli jotenkin takapajulla verraten saareen, jossa Halfdan ja Einar asuivat. Mutta eipä tuokaan muutos piispan elinaikaa paljon pidentänyt. Riutuneita ruumiin voimia on helpompi parantaa kuin murtunutta mielialaa.
Tuli aika, jolloin Tuomas vaipui kuolinvuoteelle. Hän asui Rooma-nimisessä luostarissa, jossa Benedictus, entinen tuttavamme, häntä hoiti. — Marttinus ei ollut piispaa seurannut tämän nykyiseen olopaikkaan, mutta hiljakkoin hän oli saanut käskyn piammiten saapua sairaan piispan puheille.
Joka päivä Tuomas kääntelihe levottomasti ja kysyi, eikö Marttia jo näkyisi. Ja Benedictus, joka kateudella kuuli tuon ikävöivän kysymyksen, vastasi välinpitämättömästi kieltäen.
Moniaana aamuna piispa oli tavallista kärttyisämpi. Itsekseen hän puoliääneen puheli:
— Koetan joka päivä valmistautua suureen majanmuuttoon, mutta mielessäni asuu katkeruus. — Tämmöinenkö on palkka toimestani? Täällä itaruuden ja rahanhimon pesässä, eroitettuna henkisistä riennoista, saan nyt kituen odottaa viime hetkeäni — Benedictus!
Hän, jonka nimen Tuomas mainitsi, lähestyi vuodetta.
— Eikö kuulu mitään Martista?