— Niin, menköön nyt tulevaan elämään; mutta sinne hän ei aarteitaan voi mukaansa ottaa.
— Mitenkä niin ynseästi puhut?
— Minä en hänelle anteeksi anna, hän kiskoi minulta suuret sakot mielinmäärin, voimatta todistaa minun mitään rikkoneen, otaksui vaan. Mutta kylläpä hänkin nyt tulee sakotetuksi ja siitä olen oikein hyvällä tuulella.
Nyykäyttäen päätään jatkoi Halfdan matkaansa.
Käytyään virkaveljiään puhuttelemassa, piispan, hänen mielestään arveluttavasta terveydentilasta, Benedictus palasi Tuomaan luo. Tämä edelleen lepäsi oikealla kyljellään. Munkki läheni vuodetta — puhui moniaita sanoja — ei kuulunut vastausta.
Kuolon uneen oli piispa vaipunut. Satamaan oli levoton laivuri saapunut elämän myrskyiseltä mereltä.
Neljän päivän kuluttua nähtiin ruumis-saatto lähtevän luostarista Visbyn kaupungin mutkaisia katuja Pyhän Maarian 11:sta sataluvulla rakennettuun kirkkoon, joka vieläkin on Visbyn tuomiokirkkona. Väkeä oli kokoontunut katujen syrjiin ja risteyksiin katsomaan surusaattoa. Kirkkoon pääsivät ainoastaan mahtavimmat perheet, joihin tietysti Halfdaninkin perhe kuului.
Latinan kielellä muuan arkkidiakoni selitti vainajan elämänvaiheet ja ansiot. Puheen ymmärsi ainoastaan hengellinen sääty. Mutta kuorolaulu se paremmin tajuttiin.
— Oi kuinka ylevää! Kuiskasi Konkordia, Halfdanin vaimo, naapurilleen. Se muistuttaa siitä taivaan ihanuudesta, johon pyhä mies nyt on päässyt. Ja Halfdan ajatteli: pappien pusseja on hän sakoilla ja ylöskannoilla pullistuttanut ja siitä nyt munkit ja papit häntä ylistävät.
Mutta Einar muisteli, noita säveliä kuullessaan, onnellisia ja katkeria hetkiään Aurajoen varrella ja huokasi syvään. Hänen pienisilmäinen, punanenäinen ja pikkusieluinen vaimonsa, tirkisteli erään saksalaisrouvan kallisarvoista päällysvaatetta ja laski ajatuksissaan, montako kyynärää hänelle olisi tarpeen ja mitä puku mahtaisi tulla maksamaan. Hän päätti heti kirkon ulkopuolella ottaa lähempiä tietoja rouvalta.