Punaisissa ja sinisissä vaatteissaan hän näytti hiukan suruttomalta ja seurasi suurella tarkkuudella taistelun vaiheita.
Sylipainia siinä ensin pantiin. Kellahti Kaapro vihdoin seljälleen. Vaan kohta hän oli pystyyn kavahtanut ja antoi iskun vastustajansa nenälle niin, että veri sieramista purskahti. Tuskasta ja hävystä vimmastuen Vuolamoinen ryntäsi Kaaproa kohden, vaan sai samalla toisen iskun oikeaan ohimoonsa ja vaipui tunnotonna tantereelle. Taistelu tietysti oli päättynyt ja kylmällä vedellä Vuolamoisen päätä valeltiin, kunnes hän virkosi ja palasi Sarmilaan. Kaikki hänen sukulaisensa häpesivät kovin ja seuraavana päivänä Tarmolan väki lähti paluumatkalle kotia.
XIII
Talvea seurasi kevät ja lämmin kesä ja silloin hämäläisten sitkeä vastarinta kristinuskoa vastaan johti Suomeen Birger Jaarlin laivastoineen.
Ei ollutkaan nyt hämäläisillä leikinteko edessä. Suuremmassa vaarassa kuin koskaan ennen oli heidän uskontonsa ja vanha vapautensa. Kun kuulivat ja näkivät, minkälainen laivasto oli hämäläisten satamaan saapunut, he ensin epäilivät, tokko vastustus olisi ensinkään mahdollinen. Neuvoteltiin ja kyseltiin vanhalta Irjaltakin hänen mielipidettään. Hän tietysti kehoitti vastukseen.
Ei kuitenkaan mitään päätaistelua saatu toimeen. Pienemmissä kahakoissa hämäläisten vastarinta murrettiin.
Voitetuille sitten tyrkytettiin uusi uskonto tai kuolema, tai poikkeustapauksissa vankeus.
Viimemainittu kohtalo tuli Irjankin osaksi. Niin vanhaa ei haluttu hengiltä ottaa, vaikka ei tosin suuria toiveita ollut siitä, että itsepäinen loihtijan emo mukaantuisi uskoaan muuttamaan.
Irja itki harmissaan, muistellen entistä mahtavuuttaan ja niitä aikoja, jolloin vielä Väinön henki eli kansassa vireänä, jolloin runot kaikuivat hartaammin ja useammin kuin nykyisen kansan huulilta, jolloin Ahti oli innostaan auliimpi ja suopea, Mielikki alinomaa antipaidoissaan ilmestyi metsästäjille ja johti heitä oikeille poluille. — Ne ajat olivat olleet ja menneet.
Lapsuuden suruttomia päiviä hän myös ajatteli ja ensimäisen rakkauden heräämistä rinnassaan ja jumaloidun miehensä ennenaikaista, surullista, loppua. Ja valuivat hänen silmistään veet, "herneaarta hereämmät."