Hänen koppinsa ovi aukeni ja auringon valo tulvasi sisään. — Ja auringon valon ympäröimänä seisoi ovessa keski-ikäinen mies, munkin puvussa, joka oli tullut vanhusta lohduttamaan ja uuteen uskoon taivuttamaan.
Irja tuijotti tulleeseen, niinkuin ylönluonnolliseen ilmestykseen. Olihan ovessa seisoja kristitty ja olisihan ollut odotettavissa, että vihan leimu olisi vanhuksen silmissä ilmestynyt. Vaan päinvastoin autuaallisin hymy valaisi hänen muotonsa ja hän katsoi vierasta, katsoi kauan ja ikäänkuin haltioissaan.
Hengellinen mies, tuosta kummastuneena, kun oli kuullut vanhuksen olevan paatuneimpia pakanoita, rohkeni astua peremmäksi ja istua pienoisen arkun kannelle.
Yhä vaan Irja häneen katsoi. Vanhuksen huulet vapisivat ja sopersivat jotakin.
— Minä olen tullut, alotti vihdoin vastatullut, tarjoomaan sinulle ainoaa, autuuttavaa uskoa ja pelastamaan sinua ijankaikkisesta kadotuksesta.
Huonoa suomenkieltä hän puhui, vaan Irja kuitenkin ymmärsi puheen sisällön.
— Paljon olen saanut tuon uskosi vuoksi kärsiä, vastasi Irja. Heimolaiseni ovat kristityt rääkänneet, mieheni ja yhden lapseni he ovat tappaneet. Mitä minä semmoisesta uskosta! Vanha uskontomme on rehellinen, uusi uskonto on kavala.
— Sinä puhut kuin sokea maailmasta, jota hän ei koskaan ole nähnyt, ja vieläpä ankaramminkin, sillä sokea ei moiti Jumalaa ja hänen luomakuntaansa. Mutta koska et ole valmistunut, huomaan, vastaanottamaan ainoaa, autuuttavaa uskoa, niin jätän sinut vielä yksinäisyydessä miettimään tilaasi.
— Minä voin kuolla milloin tahansa ja ehkä en saa enää sinua puhutella. Ja vaikka en vielä suvaitse uutta uskoa, niin en voi sinusta erota.
Munkki katsoi vanhusta pitkään ja luuli hänen olevan houreissa.