— Minä olen aivan selvällä järjellä, lisäsi Irja. Mutta entiset muistot valtaavat vastustamattomasti sieluni. Tiedä, että olet aivan miesvainajani näköinen siihen aikaan, kun tulin hänet tuntemaan. Astuntasi, silmäniskusi ja puheesi sointu — oi mitä muistoja ne herättävät entisistä, onnellisista oloista!
— Tämä on taivaallisen isän kummallista kaitsemista, sanoi vieras. Aivan selvästi Hän käyttää minua välikappaleena, saadakseen sinut taipumaan kristinuskoon.
— Minun täytyy myöntää, että viisas on semmoinen Jumala, sillä ei mikään muu keino voisi kovaa sydäntäni järkyttää. — Mutta en vielä ole suostunut.
— Minä menen nyt ja tulen huomenna.
— Tule vielä tänä iltana. Eihän sitä tiedä milloin elämäni lanka katkeaa.
— Munkki nousi ja meni. Irjan silmät häntä seurasivat.
— Kummallista, vanhus mutisi. Mikä minulle on tullut? Olenhan kuin rakkauden houreissa ja kuitenkin eri tavalla kuin ennen. Ja mitä merkitsee tämä kaikki? Varmaankin se on auringon viime vilaus vuorten huipuilla, ennenkuin pimeys peittää maat ja mantereet. Onko tämä sen kristityn Jumalan tointa. Niin — kautta Tuonen joen pyörteiden — en ole koskaan Ukon huomannut tämmöisiä ihmetöitä tekevän!
Syvissä ajatuksissa lepäsi vanhus, ajatellen itsekseen, että hän tulee vielä tänään. Ja uusi ihastus valtasi vanhuksen mielen, kun hän sai taas nähdä nuo suloiset silmät, tuon lumoavan katseen, nuo heleät sanat, jotka muuttivat uuden uskon perusopit hänen korvissaan kuulumaan aivan erilaisilta kuin koskaan ennen. Vaatiihan valistunutkin inhimillinen luonne jotakin näkyväistä uskonnollisten käsitteiden tueksi, saatikka valistumaton.
Siinä lepäsi Irja ja kuunteli tuota vanhaa ja kuitenkin vanhentumatonta oppia taivaallisesta Isästä, joka sulasta armosta, säälien syntiin langennutta ihmiskuntaa, antoi ainoan poikansa uhriksi maailman synneille. Ja niinkuin kevään routa ja jää sulaa vähitellen auringon karttuvan lämmön vastustamattomasta voimasta, niin nyt tuon vanhan pakanankin sielu ei voinut sotia uusia tunteita vastaan, jotka vuodatettiin hänen sieluunsa kuin kukkaset kesäiselle kedolle.
Useat päivät ja viikot vierivät ohitse. Tyyneenä vaan heikkona makasi Irja vuoteellaan. Hänen ruumiinsa oli murtunut, hänen sielunsa muuttunut.