— Voisi tapahtua, että se vastus, joka minulla olisi pojastasi, olisi niin suuri, ettei sitä voisi palkitakaan.
— Kuinka niin? Poika ei ole kovakourainen.
— Vaikkapa. Mutta hän on kristitty ja voisi tapahtua, että hän siitä saisi kärsiä.
— Jos sinä häntä puolustat, niin eivät muut uskalla häneen koskea.
— Totta kyllä puhut, vaan —
— Minä maksan mitä haluat. Onko tavaroitteni joukossa mitään mieluista, niin ota mitä tahdot. Haluaisin tosiaankin saada jättää pojan tänne senkin vuoksi, että hänen mielensä kääntäisit. Muuan rikkaan talon tytär Visbyssä on häneen ihastunut, ja poika-tollo ei älyä rahan suurta merkitystä, niinkuin hänen isänsä, Jumalalle kiitos on älynnyt. Muuta pojan mieli ja jos hän tulee rikkaan talon vävyksi, niin tulet sinäkin onnestamme osalliseksi. Sen sanoo Halfdan, joka ei valehtele koskaan.
— Tehnenkö viisaasti, vaan täytyneehän pyyntöösi myöntyä.
Ahnas oli Kammo ja perso omaisuuttaan kartuttamaan. Tyytyväisyys loisti hänen silmistään, kun oli mielestään niin viisaasti menetellyt: ensin muka vastaanpannut ja sitten vihdoin myöntynyt. Vaan hänen heimolaisissaan tämmöinen taipuminen kristittyjen pyyntöjä noudattamaan herätti salaista nurjamielisyyttä loihtijaa vastaan. Moniaiden silmissä leimahti jotakin uhkaavaa, vaan sitä ei Sulikin isä joutunut huomaamaan.
Kun vihdoin kaupanteko oli loppunut ja Kammo, sittenkuin muut olivat menneet maihin, muutamasta laatikosta oli saanut valita itselleen kimaltelevan miekan ja erittäin kauniin jousen, lähti hän Halfdania johtamaan Matokorpeen, jossa soikulaisen kivikehän sisäpuolella loitsutemput toimitettiin. Halfdan jäi seisomaan loihtijan eteen, joka alussa hiljemmällä, vähitellen kiihtyneemmällä äänellä lausui:
En mä tänne tullutkana Tieottani, taiottani, Ilman innotta isäni. Varuksitta vanhempani. Min' oon vyötty miesten vyöllä, Pantu miesten polkimella, Solmittu uroon solilla. Jos minun tuho tulevi, Jo silloin tuho tulevi, Ja tuho tuhannen miehen, Sa'an miehen miekallisen. Hiis on hirveä metsässä, Minä hiittä hirveämpi, Karkea emäkekarhu, Minä kahta karkeampi. Ei mua liioin linnat estä, Ai'at rautaiset aseta; Kiskon ma kiviset linnat, Portit auki pongahutan, Ratkon ai'at rautaisetkin, Teräksiset tieltä temmon. Liikkuos liha minussa, Halu miehen hartioissa, Nouse luontoni lujasti, Hartiani haikiasti Luonani lovehtimahan, Kanssani karehtimahan, Vastuksia voittamahan, Sotaisia sortamahan. Tule kalma kauhistava Tule tuskissa kovissa Tuekseni, turvakseni, Varakseni, voimakseni, Ukon luonto, eukon luonto, Luonto valtavanhempani Oman luontoni lisäksi, Ettäs hiidet himmeneisi, Maan kamalat kaippeneisi, Tullessa Jumalan, tunnin, Avun herran au'etessa.