v. DANN. Satusi, laps', on satu sankarin.
JULIA.
En ihmettele toki, ajatellen,
Kuink' kokemus, mi teill' on, vähä on,
Ett' teette väärin vaimo-ihmisellen,
Häneltä kieltäin arvon, ansion.
Vain lempi lemmen saa, kuin palkinnon;
Tuot' ette tunne. — Anteeks', sydämellen
Tää ehk' käy —
v. DANN.
Satu jatkon saakohon!
JULIA.
Petosta saitte kultaa kylveskellen. —
Nimessä taivaan! Kyynel välkkyellen
Silmäänne nousee? Näky verraton!
v. DANN.
Auringon pisto vaan. Se on nyt hiisi,
Mist' aina saatkin kaikki kiikariisi!
JULIA (hellästi).
Mä nään sen, jäätä sielustanne on
Sulattanut nyt pisto auringon.
Ah, setä, mitä maassa kulkeissanne
Tos'-onnesta te saitte maistaa maan?
Silmäilkää kuluneita vuosianne!
Mit' antoi elo teille aarteistaan?
Mik' on sen voitto, riemu nauttimanne?
Niin kulta, rikkauden voima vaan.
Hnolt' yhtä suurt' toi teille tavaranne,
Sanoitte, varjeltaissaan, koottaissaan.
Mut puolisoa ette milloinkaan
Te ole saanut painaa rintahanne,
Te yksin nautitten ja kärsitten.
v. DANN. Vain puhu, jätä tirkistäminen.
JULIA.
Kysynpä vaan, ken maassa avarassa
Vilpittä teille hellä ollut on?
Tääll' linnuupoika, joka lentohon
Loi siipens' äsken — joka, vielä lassa,
Milloinka teille harmin, vallaton,
Tuo mieleen, milloin hellän liikunnon.
v. DANN.
Liikunnon! Moist' ei ole olemassa! —
Sä yksin? Entä Trygg?
JULIA.
Hän ontelon
On hongan kaltainen siin' asiassa.
Maan vaivam valkeassa hohkavassa
Palanut paisti Bingen raukka on.
Se selvää lie, ett' emme voi, me kaksi
Opettaa teitä antamaan
Naiselle arvoa. — Mut tosiaan.
Silmänne käy taas summeaksi,
Vakuuttaa sen ma saan.