v. DANN. Jos niinkin ois, tok' kuulen. Jatka vaan.
JULIA.
Jo lausuin, mit' on mulla lausumista,
Enemmän ehk' kuin tarvitaan;
Totuutta siin' on, vaikk'ei mahdillista
Siin' ole voimaa ollenkaan.
Kuin ennen, nytkin korvain kuulla sai sen,
Kuink' alhaiseksi setä arvaa naisen,
Ja siksi — —
v. DANN.
Sai nyt korvillaan
Setäsi sulta piennen läksyn kuulla,
Kun lempimättä nähnyt pääll' on maan
Arvonne silmill', aistillakin muulla
Ja vaan teist' aina pauhaillen.
JULIA.
Ah, anteeks' suo —
v. DANN.
Suon sulle kiitoksen
Sanoistas suorall', lämpimällä suulla,
Jost' arvos on nyt kahdenkertainen.
En vaadi, että oisit silmilläsi,
Niin lyhyellä aiall' elämäsi,
Jo nähnyt läpi kuoren kalsean,
Mi vanhan sydämen' on kova pinta.
Mut suonissas jos puolet juoksevan
Sit' tunnett' tuta saisit tuskaisinta,
Mit' on siin' ollut, viikon päästä vaan
Sinusta, tyttö, ei ois kuortakaan.
JULIA.
Sydäntä oisko tuskiin toisihinkin
Teill' ollut, kuin vaan toisten hätähän?
Pelasko setä kuolon, elämän.
Peliä sitä, jota nimitän
Lemmeksi?
v. DANN.
Pelasin ja kadotinkiu.
JULIA.
Elätte sentään.
v. DANN
Jos se kipuna,
Jot' tuhka kolmikymmen-vuotinenkin
Jo peittää, melkein sammuenkin
On elämää.
JULIA.
Noin älkää puhuka.
Nyt tiedän, mist' on lämmin alkuns' saanut,
Mi teissä leimuumast' ei ole laannut,
Useesti saaden teidät sulamaan.