v. DANN.
Voivathan, hupsu, silmät aivan kuivat
Paisteessa päivän siltä näkyä.
Mut säästä mulle, lapsi, armahaisin,
Loruiltas hetki, vaikka pienoisin,
Ett' itseäni puolustella saisin.
Sill' onpa kevät, vaikka kylmäkin,
Välistä vanhallakin sydämellä,
Ja jäästä, jota yhä runsaammin
Sydämeen karttuu, sulaa kuitenkin,
Ei kyynel, mutta vieno sumu, hellä.
Ken sitä johtaa? kenen on se syy,
Ett' tahtoo silmässä se viivyskellä?
Mut silmä sairastuu ja synkistyy —
Se kevähäns' on.
JULIA.
Setä, jatka vielä.
Mitenkä vaimo se ol' luotukaan,
Jok' kerta hellyytenne tunteissaan
Lempenne hylkäs tyvenellä miellä?
v. DANN.
Kuin köyhä poika yksin päällä maan
Kukoistin turvatonna elon tiellä.
Kukoistin sentään, sillä sielussain
Ol' lempeä ja tulta, myöskin sain
Takaisin, tyttö, rakkautta kyllä.
JULIA.
Tok' ette ollut miesnä lemmityllä?
v. DANN. Sanoinhan köyhä olleheni vaan.
JULIA.
Ja hän ol' liian heikko kantamaan
Kullatta tuota rakkautta yllä?
v. DANN.
Ei hän, mut käskijänsä mahdillaan
Sen tek', ett' onni kummankin ol' unta.
Nuoruudellen on vanhuus johtokunta.
Ennenkuin aavistin, hän annettiin
Suvultaan suuremmalle armahaksi
Isältänsä sen kultiin hohtaviin.
JULIA.
Ja teidän?
v. DANN.
Mun?
JULIA.
Kuink' kävi?