v. DANN. Niin lyhyesti, kuin te voitte vaan!
ROUVA BINGEN.
Sydäntä kyllä karvastella voipi,
Ett' outo mies noin kohta tullessaan — —
v. DANN.
Pois uikutus, se ilkeältä soipi.
Tyyneesti asiaan.
ROUVA BINGEN.
Niin tosiaan!
Tuo maalar' ryöstää tahtoo joka peiton.
v. DANN.
Hoh! tuoko näin nyt peljättäuyt teit' on?
Hänestä päästään, jos ne annetaan.
ROUVA RINGEN.
Se mahdotont' on, herra, niit en anna
Hallistumahan akkunoihin panna.
Ah, ei, sit' en voi myöntää milloinkaan.
v. DANN (raivossaan).
Henk' kiusan häijyin, mitä on kenties,
Joll'ette heti vinkumisinenne
Pois näkyvistä, kuuluvista menne,
Niin hillitä en voi — —
JULIA (astuu väliin sormi nostettuna).
En voi?
v. DANN (lyöden otsaansa hämmästyksellä).
Ma mies!
Mut' voinpa näyttää kohta kärsimystä.
(Menee rouva Bingen luo nähtävällä
ponnistuksella pikaisuuttaan vastaan.)
Ettenkö, rouva, hetken lepäystä
Nyt tahdo? Tyyntykää ja istukaa.
Tää, näätte, on vaan turhaa asiaa.
(Hiljaa Julialle..)
Nyt näät, ett' on mull' itsehillitystä.
JULIA (hiljaa v. Dann'lle).
Jos setä näyttää vois, ett' teeskellystä
Voimanne tuo ei selvään näyttäis niin.