(Silimaalari rientää ulos.)
KYMMENES KOHTAUS.
Edelliset (jäljelle jääneet).
JULIA.
Miks', setä, peljätätte äänellänne
Mies-parkaa aina? Onko oikein se?
Kaikk' aikaan saavanne te luulette,
Vaikk' ette hillitä voi itseänne.
En voi — sen lauseen itsenne
Ois lausuminen tääll' ain' itsestänne.
v DANN (suurenmoisella liikenteellä).
Selitä, kuink' "en voi" tuo kuuluu tänne.
En nähdä taida silmittä,
En ottaa taivaalta voi kuuta,
Enk' kylvää pilvihin voi tähtiä — — —
JULIA (keskeyttäen).
Sit' ei voi, muuten kaikkea voi muuta.
v. DANN.
Tukitse, kiusan kappale, jo suuta!
Selitä tarkemmin, mit' en ma voi!
JULIA (hellästi, mutta hilpeästi).
Te ette kärsivää voi koskaan nähdä:
Sieluunne ihmispyyntö aina soi;
Apua siinä koitatte te tehdä,
Miss' sydän tuskissaan vaan vaikeroi.
Te ette voi — miss' on vaan ylevyyttä,
Jot' estetään sen riennoiss' ilman syyttä —
Sit' auttamatta olla; ystävä
Ja vihamies saa teiltä sääliä.
Useesti ilmoittavat värisevät
Äänenne säveleet, mit' tunnette:
Ja ett' on sydämessä teillä kevät,
Ilmoittaa vesi vanhan silmänne.
(Kiertää kätensä hänen kaulansa ympäri.)
Ah, hyvä setä, nyt taas kyynele!
v. DANN (lykkää häntä luotaan, pyyhkäisee kädellään äkisti silmiään. Frankille, joka sill' aikaa on laittanut palettinsa valmiiksi).
Kas tuossa näätte, herra, linnun, jolla
Sanaakaan totta tuskin suussa on.
Tuon seurass' saan nyt joka päivä olla.
Jok' kaikki vääntää, kääntää kierohon!