Hyvin menestynyt työnsä oil.
Hänen päätään piirti seppele
Kedon kukkasista kudottu,
Rinnalla myös ruusu ruskotti,
Äsken peitostansa puhjennut,
Vienon vartalonsa vyöttänyt
Komeasti oil hän kukkasin.
Soman seppeleen hän solmesi
Vielä helmalleen ja lausui noin:
"Jos hän tulis kaunis sulhoni,
Säteet silmänsä jos näkisin
Niinkuin hänet unissani näin,
Peittäisinpä kohta kukkihin
Itseni mä orpo orjatar.
Puettuna ruusu-pehkoksi
Kohtaisin mä häntä tullessaan.
Hän ei tule; unennäkö vaan
Onpi tuo Nadeschdan sulhonen."
Neiden huokauksen tuuli vei
Virran lainehille heilumaan,
Vajoomahan virran vallassa;
Vaan Nadeschda taitti ruusun taas
Ilo mielin niinkuin äskettäin.
Viimein lahdelmahan saapui hän,
Kussa uimastansa uupunut
Virta vaipunut oil heinikkoon;
Tuossa kirkkahassa peilissä
Aikoi kuvaansa hän katsoa.
Koska päänsä kallistaissa hän
Tyynen virran pinnan ylitse
Keksi kukkivaiset kasvonsa,
Nousi kyynel neiden silmihin,
Murhe musta rienti rintahan.
"Oi Nadeschda raukka," virkkoi hän,
"Miksi laittaudut noin koreeksi,
Koruittakin liian kaunis oot!
Sinua ei omaks onnekses
Kasvateta, eikä rakkahan
Nuorukaisen morsiameksi.
Kasvat kurja mieron mieleksi,
Jonkun herran himon hempumeks,
Hyljätään, kun olet kuuntunut."
Noin hän lausuin otti otsaltaan
Seppeleen ja ruusun rinnaltaan,
Viimein vyönsä päästi, viskasi
Jokeen kaiken kaunistuksensa;
Valittaen virkkoi vienosti:
"Virta, vie Nadeschdan hempumet,
Vie ne Moskwaa-jokeen, joka taas
Kauniisti ne kantaa Okaahan,
Kusta Wolgavirtaan vierevät;
Viimein mereen Wolgan matkassa
Saapuessa totta löytävät
Kuvan sulhoni; se onpi myös
Haahmo veretön ja syletön,
Syleiltävä unissani vaan."
Tuskin neito sai sen sanoneeks
Kun Miljutin, ukko harmaapää,
Neiden kasvattaja rauennut,
Siihen saapui sauva kädessä.
Tyttärensä tavattua hän
Pisti hälle puheen vilkkahan:
"Miksi sä, Nadeschda, käyskelet
Seudun ympäri kuin kaniina,
Pyydät puiden suojaan piilellä.
Rannikoilla virran viipyä?
Taloon talost' olen kulkenut,
Mäiltä mäille läpi laaksojen,
Turhaan polkujasi etsien;
Päivän helteess' olen tässä nyt."
Noin hän lausui. Kaunis impinen
Nöyräst' ukkoa nyt lähestyi,
Otti hänen karkeen kätensä,
Sitä suuteli ja kysyi noin:
"Oi mun kallis kasvattajani,
Miksi jälkiäni etsit näin?"
Siihen lausui vanhus vastaten:
"Tyttäreni, ilo kylässä,
Riemu majoissa on vallalla,
Laulut, kannel-soitot kaunihit
Kaikuu komeasti ilmassa.
Vanhat, nuoret, köyhät, rikkahat
Juhlavaatteita jo kantavat,
Pojat vaihtelevat keskenään
Hattunauhoja ja tyttäret
Päitään kukkasilla käärivät.
Etsin siis Nadeschdan polkuja,
Etten iloani kaipaisi
Sieväin neitosien joukossa."
"Oi mun kallis kasvattajani,
Lausu, miksi rahvas riemuitsee?"
"Sentään rahvas ratki riemuitsee,
Että tänään tulee linnahan
Kokoontua kaiken kansamme
Poikain, tyttöin, isäin, äitien."
"Oi Miljutin, hellä hoitajain,
Autiona monet vuodet on,
Linna ollut henkein huomassa,
Pihan lattiatkin heinäiset.
Ken nyt linnan portit aukasee,
Ken on rahvaan sinne käskenyt?"
Vastineeksi vanhus virkkoi noin:
"Neitonen, mun sulo toivoni.
Tiedä, että kaks on kasvanut
Kotkan poikaa, kaksi jaloa
Nuorta ruhtinasta linnassa
Ruhtinamme Wolgan varrella.
Äsken kuuluu kuolemaisillaan
Heidän isänsä näin säätäneen:
Dmitri poikani, sä iloton,
Asua sun tulee äitines
Tässä iloisassa linnassain
Wolgan varrella, ja riemuisa
Wolmarini, jalo nuori mies,
Sinä sukukartanomme saat
Hallitakses, jylhän linnani
Valaistakses varrella Moskwaan.
Niin hän oli säätänyt ja niin
Poikain perinnöistä päättänyt.
Sentään on nyt ilo kylässä,
Että saamme jalon ruhtinan,
Sentään rahvas juhlavaatteissa,
Kun niin käskee nuori isämme.
Joudu nyt Nadeschda matkaani!
Kääri käydessäsi kukkia
Tukkahas ja vyölles, rinnalles!
Paneutua pitää koreaks
Tyttäreni, kauniin kauniita,
Muita neitosia koreemmaks,
Että silmä nuoren ruhtinan
Neitojamme tarkastellessaan
Seisahtuisi mun Nadeschdaani
Lemmellä, jok' oisi onneksi,
Oisi meille valoks auringon."