HAAKSIRIKKOINEN.
Zeus, ota kiitos sydämmeni vastahan.
On päivän valo silmilleni suloinen,
Ja vihatulla elollan' on arvonsa
Niin kauan kun vaan ajatus tuo tyydyttää,
Ett' ovat kovat vaivani nyt kostetut.
LEONTES.
Käy kohtalosi mulle aina oudommaks
Ja synkeämmäks, uhkaavammaks. Lausu siis
Ken olet?
HAAKSIRIKKOINEN.
Olen vieras haaksirikkoinen,
Pyhällä oikeudellansa kysyvä:
Maan minkä rantaan olen pelastettuna?
LEONTES.
Sä jouduit maahan, jonka maine kauaksi
On kuulunut, tää Salamis on mainio.
HAAKSIRIKKOINEN.
Maa, kallis maa!
LEONTES.
Hän kasvoillensa lankeaa
Ja huulillansa vaaleilla hän suutelee
Maan multaa hellemmin kuin sulho neitoaan,
Ja joka kerta kun hän päänsä kohottaa
Nään kyyneleitä kasvoiltansa valuvan.
Mit' ajatella tästä?
HAAKSIRIKKOINEN.
Terve isäin maa!
Mun kotimaani, Telamonin, Aiaan maa!
Sun näänkö, koskeeko nyt sua huuleni?
LEONTES.
Mua enemmän vaan oudostuttaa puheensa.
HAAKSIRIKKOINEN.
Mun aatosteni ikävöimä satama,
Sä, jonne toivoni on aina lentänyt,
Mun autuuteni koti olet Salamis,
Sä saari, jonka nimeä mun kieleni
Samahan aikaan lausumahan oppi kuin
Isän ja äidin nimeä. Nyt löysin sun,
Mä nään, mä kosken sinun pyhää maatasi,
Mä sitä syleilen ja nyt sen omistan.
Sä olet mun, ei kenkään meitä eroita.
LEONTES.
Oi järkikö vai hulluus häntä vallitsee?