Lintulahteen tultuaan olkikuvon pyysi vaan, unta vaivoistansa halaa, suu ei maista ruoan palaa.
Näin hän päätti päivän tään; hieman levähdettyään aamull' oli, kolmen mailla, kohennut jo koko lailla.
Taas häll' entinen on pää, ovest' ulos tirkistää, katse karski taas kuin rauta, luimistaikse silmälauta.
Maistoi taskumatistaan, noitui nuorta veikkoaan, joell' antoi puustin heti, Perhossa jo sauhut veti.
Kuinka liekin kaikkiaan: sodass' ase tarvitaan, vaan ei puoliansa vailla sota Fieandtinkaan lailla.
Miehet nytkin lausuvat, vaivojaan kun muistavat, pää-armeijan taantumusta, kotimaansa kukistusta:
»Toisin loppu olla vois, kenraali jos saatu ois, jok' ois aikaa arvioinut, tappelussa tupakoinut.»
SANDELS.
Sandels, hän Partalass' eineellään juur' istuu, huoleti syö: »Taas yhteen Virralla isketään, heti kello kun yksi lyö. Olen teidät tänne mä pyytänyt.— Pala lohta, pastori, nyt!
Mua saatte seurata päivän tään, minä pyydän ja vaadin sen: te seudun tunnette tyystimpään, ja ma tietoja tarvitsen. Ei vaaraa! Verta ei haistetakaan.— Margootako kaataa saan?