Huovi astui esiin kertomaan äskeisistä tapauksista. Gertrud ja Liimatan
Yrjö seisoivat taampana.
Synkkiin ajatuksiin vaipuneena oli Antonio ratsastanut Yrjö Niilonpojan rinnalla. Kun hän nyt käänsi päätänsä kuullaksensa tarkemmin keskustelua murroksen rakentamisesta, huomasi hän äkkiä Gertrudin seisovan puiden suojassa maantien varrella. Alaspäin kasvava oksa oli temmannut hatun hänen päästänsä. Ruskeat suortuvat olivat epäjärjestyksessä. Hänen piirteensä olivat kalpeat ja väsyneet, vaan silmät säteilivät iloa ja ihastusta.
— Gertrud, oma Gertrudini, huudahti Antonio. Sisällinen liikutus antoi hänen äänellensä omituisen, verhotun väreen ja heittäen ratsustimet lähinnä olevalle huoville, hyppäsi hän satulasta ja riensi levitetyin käsin rakastettunsa luo.
Gertrud astui askeleen eteenpäin, laski kätensä Antonion kaulalle ja niin seisoivat he hetkisen sanaakaan sanomatta.
— Sinäkin olet vapaa, Antonio, sanoi viimein Gertrud kuiskaten.
— Niin, rakastettuni, ja matkalla sinua pelastamaan!
— Sitte on kaikki hyvin, ja Gertrud alkoi nyyhkiä hiljakseen. Antoniokin tunsi kulkkuansa omituisesti kouristavan; onnen aurinko paistoi täydeltä terältä heidän ylitsensä, ja lemmen tuoksu ympäröi heitä kuten pyhä savu kreikkalaisten temppeleissä.
Sotilaatkin katselivat myötätuntoisesti tätä kohtausta. Kun ensimmäinen ilo oli hiukan hälvennyt, sanoi Gertrud osoittaen seurakumppaniaan:
— Näitä molempia miehiä ja etenkin tätä urhoollista sotilasta on minun lähinnä Jumalaa kiittäminen pelastuksestani.
— Kiitoksia, tuhansia kiitoksia, sanoi Antonio ja puristi huovin ja Liiinatan kättä. Sitte muisti hän äkkiä ne rahat, jotka Katarina-rouva oli antanut hänelle matkalle. Hän tarttui kukkaroon ja jakoi puolet sen sisällyksestä huoville ja Liiinatan isännälle, edelliselle enemmän, jälkimmäiselle vähemmän.