— Olkoon onneksi, huusi huovi täyttä kulkkua. Minä juon menestykseksenne!

— Matkamme tarkoitus on saavutettu! Me voimine kääntyä takaisin.

Yrjö Niilonpoika antoi käskyn kääntyä kaupunkiin. Gertrud nousi taas rattaille, Antonio ratsasti hänen vieressänsä. Heillä oli paljon kertomista toisillensa ja kaupungin portit olivat näkyvissä, ennenkuin kaikki oli selvitetty.

Sade oli lakannut. Syksyinen hämärä yllätti heidät Karjaportilla. Vahtitulet loistivat jalkaväen leiristä, rummun pärinää kuului ja vallihauta portin edustalla oli ankarasta sateesta, paisunut tulvilleen.

— Rakas lapseni, voitko antaa minulle anteeksi? Niillä sanoilla otti Katarina-rouva Gertrudin vastaan ja sulki hänet syliinsä. Pormestarin taloon lähetettiin heti sana tästä onnellisesta tapahtumasta. Kohta saapui pormestari vaimoineen ja muitakin sukulaisia kokoontui.

— Nyt vietämme kihlajaisia, sanoi Antonio iloisesti ja sulki Gertrudin syliinsä kaikkien nähden. Juhlallisesti pyysi pormestari Bröijer Katarina-rouvalta Gertrudia poikansa puolisoksi.

— Antoniohan hänet on tuonut takaisin, hän on häntä tästedeskin suojeleva! Kaikki mitä minulla on, saa Gertrud periä.

Pormestari myhäili tyytyväisesti kuultuansa Katarina-rouvan sanat. Nythän omaisuus jäi perheeseen, ja sitä pidettiin siihen aikaan sangen tärkeänä seikkana.

Sinä iltana vietettiin iloiset kihlajaiset. Yrjö Niilonpoika ja vanha herttuan ratsumestari, joka nyt oli majoitettu taloon, ottivat osaa pitoihin. Antonion vinttikoirakin osoitti iloaan, hyppien ja nuollen vuorotellen Gertrudin ja Antonion käsiä, Vaan Laurentius Ericiä ei näkynyt, eikä Katarina-rouva puhunut sanaakaan hänestä.

YHDEKSÄS LUKU.