Tuomio.
Myrskyisen ja sateisen yön jälkeen tuli kirkas ja kaunis poutapäivä. Kaupungissa olivat kaikki sangen varhain liikkeellä, koska jännityksellä odotettiin seuraavia tapauksia: herttuan tuloa kaupunkiin ja linnan antautumista. Vielä istuivat herrat linnassa, kuten lentoon kykenemättömät kotkat korkeassa ikihongassa, jonka juurelle tuli on viritetty.
Aamupuolella saapui herttua itse; Haakonaportilla oli häntä vastassa pormestari Bröijer, hänen virkaveljensä ja kymmenen raatimiestä nöyrästi tarjoten kaupungin avaimia.. Herttua, joka oli saanut tietää, mikä osa pormestari Bröijerillä oli ollut kaupungin valloituksessa, kiitti häntä muutamin sanoin, kehuen hänen käytöstänsä ja osoittamaa rohkeuttansa.
— Nyt ei ole aikaa pitempiin puheisiin, sanoi hän viimein kärsimättömästi ja synkkä viha kuvautui hänen piirteissään, vaan kun nuo talonpoikien rääkkääjät ja viekkaat ketut saadaan luolastaan savutetuiksi, vaadin teitä, kunnon porvarit, ja, etenkin pormestari Bröijeriä puheilleni linnaan, voidaksemme sitte yhdessä keskustella keinoista tämän kaupungin hyväksi.
Sitte jatkoi herttua kulkuansa raastuvantorille päin suuren saattojoukon seuraamana. Hänen päällikkönsä olivat jo saaneet käskynsä. Sotamiehet laahasivat tykkejä vallille, ja eräs suunnattoman suuri tykki asetettiin muurille aivan linnan alle. Kohta alkoivat nämä paukkuen ja jymisten viskoa linnaan rautaa ja lyijyä. Suuri pommi sattui linnan merenpuoleiseen muuriin, se särkyi, kiviä ja kalkkiruukkia vyöryi salmeen ja ammottavasta aukosta näkyi, kuinka linnan huovit ja tykkiniekat pakenivat etsien suojaa linnan alakerroksesta. Mielihyvällä katseli herttua loitompaa tätä hävitystyötä, hänen kasvonsa kirkastuivat jokaisen hyvin osuneen laukauksen jälkeen.
Omituisella mielenkiinnolla seurasivat porvaritkin tätä kurjaa leikkiä, jossa Ruotsin rauta raateli vanhaa Torgil Knuutinpojan linnaa, Suomen etuvarustusta verivainoissa.
— Aikovatko he haudata itsensä linnan raunioiden alle, vai mitä tämä merkitsee, mutisi herttua, kun samassa valkea lippu, antautumisen merkki, nostettiin muurin reunalle.
Linnassa oli yö ollut pitkä ja tavallista synkempi. Edellisen päivän kahakassa haavoittuneista oli moni kuollut, neuvottomuus ja epätoivo valtasi kaikkien mielet. Ovissa kuljettiin kaiken yötä, naiset vaikeroivat ääneen ja jokainen koetti kätkeä, mitä hänellä oli arvokkainta. Moni ajatteli pakoa. Vaan mihin paeta? Rantoja kummallakin puolen salmea vartioivat herttuan sotilaat, ja linnan muurit ja äyräät olivat korkeat. Ainoastaan muutamat huovit, joilla oli erityinen syy peljätä herttuan kostoa nuijasodan aikana tehtyjen rikoksien tähden, valitsivat ennen pakolaiselämän metsissä kuin herttuan hamppunuoran. He laskeutuivat alas köysillä linnan luoteiselta kulmalta, uivat yli salmen vastaiselle rannalle, ja pääsivät herttuan huovien huomaamatta onnellisesti pakoon, kun yö oli pimeä ja myrskyinen.
Ivar Tavastia ei näkynyt koko yössä. Hän oli vetäytynyt pulloineen ja ruukkuineen huoneesensa ja imi niistä unhoa ja huumausta niin paljon kuin mahdollista, karkoittaaksensa menneisyyden katkerat muistot ja lähimmän tulevaisuuden uhkaavat enteet.
Illan suussa samana päivänä kuin kaupunki valloitettiin halusi Arvid Tavast puhutella Laurentius Ericiä, oudoksuen hänen pitkällistä poissaoloaan, sillä edellisinä päivinä oli pater melkein alinomaan pysytellyt linnanisännän rinnalla. Linnanisännälle ilmoitettiin, että pater oli mennyt puhuttelemaan Antonio Bröijeriä. Vanginvartija, jonka Tavast lähetti etsimään kadonnutta, palasi kertoen, että vankiluola oli tyhjä, sekä vanki että lähettiläs olivat kadonneet. Asia tuntui hyvin ihmeelliseltä, koetettiin arvata sinne ja tänne, vaan mitään hyväksyttävää selitystä ei keksitty.