Tämä uutinen vaikutti masentavasti vanhaan linnanisäntään. Hänellä oli kaiken aikaa ollut vielä hitunen toivoa, kenties muukalainen tietäisi jonkun pelastuksen tien, arveli hän itsekseen.
Sarvilahden ja Meltolan herrat, Tiesenhausen ja Tavast, pitivät sitte yöllä neuvoa keskenänsä, vaan apua ei näkynyt missään. Väsyneinä, uupuneina läksivät hekin viimein levolle, toivoen huomisen päivän tuovan jotakin pelastusta.
Lopulta istui vanha Tavast yksinään, kädet ristissä tuijottaen eteensä. Kynttilät paloivat kytien ja heittelivät synkkiä varjoja ja kuvioita seinille ja linnanisännän kasvoille. Hän antoi ajatuksensa harhailla kauas, Erik ja Juhana kuninkaan ajat kuvastuivat hänen sielunsa eteen, ne lukuisat taistelut ja sotaretket, joihin hän oli ottanut osaa, ne kunnianosoitukset, joita hän oli saanut vastaanottaa, kaikki katkerat ja suloiset muistot esiintyivät elävinä yön hiljaisuudessa. Nyt oli kaikki mennyttä, kuolema, vankeus ja omaisuuden menettäminen uhkasi kenties jo huomenna. Väkisinkin tunkeutuivat hänen huuliltansa ne sanat, joita moni semmoisena hetkenä ja semmoisessa asemassa on muistanut: turhuus, kaikki on turhuus.
— Hyljätty, hyljätty, kaikui alati hänen korvissansa, ja sydämen katkeruus hyllyi yli äyräiden.
Silloin kuului hiljaisia askeleita, Kaarina, hänen miniänsä, astui sisään, hänellä oli käsissään suuri, messinkihelainen kirja, hän aukasi sen, asetti pöydälle ja sanoi:
— Totisesti ovat ihmiset meidät hyljänneet ja inhimillinen apu on mahdoton, vaan tästä kirjasta vuotaa lohdutusta ja rauhaa niille, jotka murheelliset ja hyljätyt ovat. Lapset ovat nukkuneet, minulla on hyvä aika. Jos sallit, isäni, tahdon lukea muutamia psalmeja.
— Sinä olet aina lempeä ja hyvä, Kaarina, vaan kuitenkin rohkea ja neuvokas. Lue, lapseni, kenties onkin tämä viimeinen palvelus, jonka teet minulle.
Ja Arvid Tavast nojautui taaksepäin istuimellaan, ja Kaarina rouva alkoi sointuisalla äänellä lukea kuninkaallisen veisaajan katumus- ja lohdutussanoja, ja niin istuivat he siksi kunnes päivä sarasti ja yöllinen valkea usva katosi paljastaen heidän silmiensä eteen kaupungin, herttuan leirin, sotamiehet ja tykit, siten selvästi taas osoittaen heidän toivottoman tilansa.
Aamulla jatkettiin neuvotteluja, vaan yhtä vähäisellä menestyksellä kuin ennenkin. Ehdoittipa Arvid Tavast, että salaisen käytävän kautta koetettaisiin murtautua ulos kaupunkiin ja siten Puolaan, vaan se tuuma huomattiin heti mahdottomaksi ja hyljättiin. Kun sitte tykit alkoivat paukkua ja suojelevat muurit kaatua ja aatelirouvien ja neitojen itku ja parku kaikui kaikkialla linnassa, silloin käski Tavast vapisevin huulin ja kalpein kasvoin Tiesenhausenin keskusteluun herttuan kanssa.
— Te olette muukalainen, Teitä ei hänellä ole syytä vihata. Muurin aukot olkoot todistajina, että viimeiseen saakka olen suojellut Sigismundin linnaa ja pitänyt uskollisuuteni ja valani. Vereni tulkoon kuninkaan ja hänen neuvonantajiensa päälle, pelkäänpä, että heille karttuu paljonkin vastattavaa.