Tiesenhausen otti valkean lipun, laskusilta laskettiin alas, hän lähestyi Rinkiporttia ja pyysi puhutella hänen ruhtinaallista armoansa. Hän päästettiin kaupunkiin ja vietiin herttuan eteen.
Vihaisin silmäyksin katseli herttua sovinnonhierojaa.
— Me turvaamme Teidän ruhtinaallisen armonne suosioon ja olemme valmiit hyvillä ja kunniallisilla ehdoilla…
— Ehdoilla, ärjäsi herttua, ja saksalainen kirous pääsi hänen suustansa, Kuka puhuu ehdoista, kun muurit kaatuvat ja perustukset huojuvat?
— Me pyydämme vakuutta hengen ja omaisuuden suhteen ja vapaata pääsöä valtakunnasta niille, jotka sitä haluavat, jatkoi Tiesenhausen levollisesti.
— Kuule, sanoi herttua, ja vihan puna nousi hänen poskipäihinsä. Sano sille vanhalle narrille siellä linnassa, että ehtojen aika on ollut ja mennyt. Minä olen tarjonnut hänelle sovintoa monasti, minä olen varoittanut ja käskenyt. Kaikki on ollut turhaa. Kuka on panettanut sanansaattajani vankeuteen ja yllyttänyt rahvasta minua vastaan? Puhdistakoon itsensä, jos voi. Tässä ovat ehtoni: Niillä, jotka eivät ole Ruotsin alamaisia, on valta mennä, mihin tahtovat, vaan Suomen ja Ruotsin miehet saavat oikeuden edessä vastata teoistansa lain mukaan. Siinä viimeinen sanani!
Tiesenhausen kumarsi syvään, kääntyi ympäri sanaakaan sanomatta ja palasi linnaan.
Pelonalaisella jännityksellä oli linnassa odotettu rauhanhierojan palaamista. Kun herrat kuulivat herttuan ehdot, kalpenivat he, vaikka siinä ei ollut mitään odottamatonta.
Ja sitte linnan portit avattiin seljälleen, laskusillat laskettiin alas ja kaikki sotaisat liikkeet lakkautettiin. Herttua lähetti ensin joukon huoveja ja ratsumestarin tutkimaan, ettei mitään väljyyksiä tai salakavaluutta ollut hankkeilla, sillä luonteeltaan oli hän hyvin luulevainen ja arveli olevan syytä peljätä vaikka mitä epätoivoon saatetuilta henkilöiltä, Herttuan sotilaat riistivät aseet linnan varusväeltä ja, mikä oli tärkeintä, ottivat haltuunsa linnassa olevan ruutitehtaan ja ruutiholvit, ettei mikään räjähdys olisi mahdollinen.
Sitte vasta herttua itse tuli linnaan. Verkalleen ratsasti hän pitkin laskusiltaa. Portin holvissa oli polvillaan Arvid Tavast, hänen takanaan Sarvilahden herra ja sitte joukko aatelisrouvia ja neitoja, jotka olivat linnassa etsineet turvaa. Ivar Tavastia ei näkynyt, hän pysyttelihe huoneessaan. Synkästi katsoi herttua polvistuneita vihollisiaan, jotka nyt nöyrintä nöyryyttä osoittaen koettivat hänen vihaansa lauhduttaa.