— Ennen olisi sinun pitänyt nöyryyttä osoittaa, sanoi hän lyhyesti Arvid Tavastille ja ratsasti linnan pihalle. Siellä nousi hän satulasta, antoi käskyn, että linnan entiset herrat olivat kaikki vangittavat, naiset kuitenkin saisivat olla vapaudessa. Siten oli koko linna herttuan hallussa ja hän muutti asumaan niihin huoneisin, joissa Arvid Tavast tähän asti oli isäntänä rehennellyt.
Iltapuolella päivää oli kaikki hiljaista linnassa, ensimmäinen näytös murhenäytelmässä oli loppunut, toinen ei vielä ollut alkanut. Jännityksellä odotti yleisö jatkoa, kulissien ja esiripun takana tehtiin varustuksia.
Samassa huoneessa, jossa useasti olemme nähneet vanhan Arvid Tavastin oleskelevan, seisoi hämärän tullessa akkunakomeroa vasten nojautuneena nuorenläntä, solakka mies. Hänen kasvonsa olivat hiukan kalvakat, otsa korkea, silmien katse viisas ja läpitunkeva, leukaa ja poskia ympäröi ruskea hieno parta, joka ajan tavan mukaan päättyi suippoon. Pukunsa oli musta ja kaulassa valkea pitsikaulus. Tämä henkilö oli Kaarle herttuan uskottu neuvonantaja ja käsikirjuri Erik Yrjönpoika, joka sitte aatelisarvoon korotettuna otti nimen Tegel. Hänen isänsä oli tuo tunnettu Yrjö Pietarinpoika, Erik XIV:n asettaman merioikeuden prokuraattori, joka suosijansa kukistuttua jätettiin Juhana ja Kaarlo herttuan käsiin ja sai kärsiä kauhean kuoleman teilauslavalla. Kaarlo herttua oli pitänyt huolta pojan kasvatuksesta ja ottanut hänet sitte käsikirjuriksensa, käyttäen häntä monessa salaisessa toimessa, muun muassa Varsovassa. Nuoren Tegelin oppia ja taitavuutta paljon kiitettiin.
Syksyinen päivä hämärtyi, ja huone tuli pimeäksi. Erik Yrjönpoika poistui akkunan komerosta, astui pöydän luo, haki takasta tulta ja sytytti vahakynttilät. Sitte hiipi hän hiljakseen ovelle, josta päästiin viereiseen kammioon, kuunteli hetkisen ja palasi taas pöydän luo.
— Herttua makaa yhä vielä, sanoi hän itsekseen ja asettui istumaan suureen nojatuoliin pöydän viereen.
— Kolmekymmentä vuotta on kulunut siitä ajasta, jolloin Erik kuningas valtaistuimelta sysättiin ja isäni kärsi kauhean kuoleman. Oh, vereni hyytyy tuota muistellessani! Herttua tuolla olisi voinut hänet pelastaa, vaan hän ei tahtonut. Nyt vihdoin näyttää siltä kuin kostonenkeli taas kävisi miekkaansa hiomaan, enkä minä sitä pidätä. Kymmenkertaisesti on isäni veri Ruotsin aatelistolta vaadittava, Helsingissä seitsemän päätä tomuun vieri, vaan ne olivat alhaista väkeä, ylöspäin on pyrittävä, täällä aletaan, Turussa jatketaan ja Linköpingissä päätetään. Saakoon herttua jälkimaailmalta verikoiran nimen, mitä se minuun kuuluu. Ei koko Ruotsin aateliston veri riitä isäni verta korvaamaan.
Kamala hymy päilyi Erik Yrjönpojan huulilla, hän vaikeni, veti poveltansa kirjeen ja alkoi sitä lukea.
Ovi avautui naristen ja Kaarlo, Sörmlannin herttua ja Ruotsin valtionhoitaja astui sisään. Hän oli tähän aikaan miehuutensa kukoistuksessa; roteva vartaloltaan ja vaikka lyhyin veljistä, kuitenkin kuusi jalkaa pitkä. Otsa oli korkea ja näytti vielä korkeammalta, koska tukka oli karissut; se oli kammattu kolmeen kutriin, jotka yhtyivät otsat laella. Kasvot olivat kauniit, ne päättyivät suippoon partaan, katse oli ankara ja julma, harvoin heijastui siinä lempeys. Yleensä muistutti hänen ulkonäkönsä kotkaa, joka uhkuen voimaa ja rohkeutta iskee kiinni saaliisensa tuntematta sääliä.
Herttua oli puettu takkiin, jota ylhäällä reunusti leveä valkoinen pitsikaulus. Vyötäisillä oli hänellä paksu hihna, jossa riippui miekka, jalassa raskaat ratsusaappaat suurine kannuksineen.
Erik Yrjönpoika nousi ylös, kumarsi syvään ja asetti nojatuolin herralleen, pistäen kirjeen, jota hän oli lukenut, taskuunsa.