— Mikä kirje sinulla on, kysyi herttua kärsimättömällä äänellä, jossa hiukan epäluuloa sorahti.
— Olen saanut kirjeen eräältä nuoruuteni ystävältä, joka nykyään oleskelee ulkomailla.
— Kuka se on?
— Niilo Chesnecopherus on hänen nimensä. Hänen isänsä oli pappina
Kumlassa Nerikessä.
— Muistan kuulleeni sen nimen. Missä hän nykyään on?
— Marburgissa, jossa hän muutama vuosi sitte vihittiin maisteriksi. Hän valmistelee nykyään väitöstä lakitieteen tohtorin arvoa varten, maakreivi itse, jonka suurta suosiota hän nauttii, tulee olemaan esimiehenä väitöstilaisuudessa ja on sitäpaitsi luvannut keisarilta hankkia Chesnecopheruselle aatelisen arvon. Hänen oppinsa maine on laajalti levinnyt.
— Vai niin. Sehän kuuluu komealta. No mitä muuta hän kirjoittaa?
— Hän pyytää päästä Teidän ruhtinaallisen armonne palvelukseen, hän haluaa palvella ruhtinasta, joka, kuten hän itse kirjoittaa, on puhdistetun opin pylväs ja rahvaan ystävä, vastasi Erik Yrjönpoika ja loi herttuaan väijyvän katseen.
— Tulkoon, sanoi herttua ja hänen äänensä värähti hiukan lempeämmältä, annamme hänelle toisen aatelisen kilven ja paikan kansliassamme. Herttua vaikeni hetkeksi ja tuijotti eteensä, sitte katsoi hän Tegeliä suoraan vasten silmiä ja sanoi:
— Voitto taitaa olla minun, vai mitä?