Miehissä lähdettiin rantaan. Siellä kellui jaala satamassa vahvasti ankkuroituna. Kohta oli se järjestyksessä. Pater ja mestari Didrik suljettiin kajuuttaan, ja luukku pantiin kovasti kiinni. Vanhus antoi sitoa itsensä peräsimeen, ja hänen molemmat poikansa sitoivat itsensä mastoon. Purjeet olivat jo ylös vedetyt, ja jaala läksi liikkeelle.
Suursaaren satama on avoinna koillista kohti. Vallitseva koillistuuli ajoi jättiläismoisia aaltoja vastarannalle ja jaalalla oli sekä vastalaine että vastatuuli. Kun jaala pujahti aaltojen väliin, ei mastonhuippujakaan näkynyt, vaan kevyt alus kohosi aina laineen harjalle, luovien nopeasti eteenpäin. Melkein joka laine huuhtoi kantta, vankkana seisoi vanhus peräsimen ääressä ja ohjasi viisaasti aluksen ulos satamasta. Kun päästiin aavalle selälle, oli vaara ohitse, ja hurjaa vauhtia purjehti jaala päämaaliaan kohti. Jälkeenpuolenpäivän laski vanhus erääseen lahteen Koiviston rannalle ja päästi pater Laurentius'en ja mestari Didrikin maihin vapaaehtoisesta vankeudesta. Kiitollisena luki pater vanhukselle kaksikymmentä hopeakolikkoa ja sitte hän kiiruusti jatkoi matkaansa.
Jonkun matkan päässä rannasta oli talonpoikaistalo. Pater Laurentius otti isännän erilleen ja hän oli heti valmis jättämään kaksi hevosta matkustajien käytettäviksi. Pater ja Didrik nousivat satulaan, ja alkoivat kiiruhtaa eteenpäin Viipuriin vievää tietä myöten, joka ensi alussa seuraa meren rantaa.
Illan suussa saapuivat he Viipuriin. Tehden pienen kierroksen pysäyttivät he hevosensa Karjaportin edustalla pyöreän tornin vieressä. Kun mestari Didrik kolkutti portille, ilmestyi useita Kurjen huoveja muurien reunalle.
— Tärkeitä kirjeitä Varsovasta linnanpäällikkö Arvid Tavastille, sanoi mestari Didrik.
Heti aukenivat portit ratisten, ja kaksi huovia lähetettiin saattamaan vastatulleita linnaan. He poikkesivat kuitenkin ensittäin raastuvantorin vieressä olevaan majataloon, johon he jättivät hevosensa. Mestari Didrik jäi majatalon suureen vierashuoneeseen puhelemaan isännän kanssa, vaan pater Laurentius seurasi huoveja linnaan.
TOINEN LUKU.
Linnassa.
Harvoin on Suomen yhteiskunnallinen tila tutkijalle esiintynyt niin surkeana ja toivottomana kuin juuri 16:nen vuosisadan loppupuolella, kun katolilaisuus taisteli viimeistä taisteluaan Pohjolassa. Pitkällinen Venäjän sota oli tuonut muassaan murhan ja palon aina Suomen sydänmaihin, ja ankara nälänhätä lisäsi sodan kauhuja. Vuonna 1595 tehtiin tosin Täyssinän rauha, mutta seuraavana vuonna leimahti Nuijasota Suomen saloilla, kun talonpojat joukoittain nousivat kapinaan, ryöstivät ja raastoivat aateliston ja sotapäällystön kartanoita ja kostivat kärsimiänsä vääryyksiä. Mutta Klaus Fleming kukisti kapinan suurella ankaruudella ja verisellä julmuudella, hänen ratsujoukkonsa tallasivat tuleentumattomat laihot, polttivat talonpoikain asunnot, niin että Pohjanmaa pian oli erämaan kaltainen, missä vaan suitsuavat tuhkaläjät, hirsipuut ja mestauspölkyt puhuivat hyvin käsitettävää kieltä. Niinhyvin hänen kuin myöhemmin Arvid Stålarmin täytyi armotta kiskoa mielivaltaisia veroja ylläpitääkseen sotajoukkoja, kun mitään erityistä apua ei ollut odotettavissa Puolasta. Sitä paitsi veroittivat rahvasta mielivaltaisesti ratsumiehet ja huovit, jotka ottivat talonpojilta väkisin rahat, karjan ja muutakin irtaimistoa ja rankaisematta harjoittivat mitä kauheinta väkivaltaa. Vielä suurempana maanvitsauksena olivat voudit ja veronkantajat, jotka äärettömillä peijauksillaan ja pohjattoman ahneutensa kiihoittamina riistivät rahvaalta sen vähäisen, mikä vielä oli jäljellä.
Samaan aikaan näkyi yhteiskunta irroittuvan ylimmistä liitoksistaan. Sigismundin ja Kaarlo herttuan välinen taistelu tuli tuhoa tuottavaksi koko Suomen aatelistolle, jonka enemmistö ehdottomasti liittäytyi Sigismundiin. Mutta sitten kuin Klaus Fleming oli mennyt manalaan, puuttui kunnollista johtajaa, sillä lukuun ottamatta useita hyviä ominaisuuksia ei Arvid Stålarm voinut täyttää Flemingin paikkaa. Protestanttisen uskontonsa tähden olisi hän kenties ollut taipuvainen kallistumaan herttuan puolelle, mutta velvollisuuden tunne ja Suomen herrain esimerkki kiinnitti hänet Sigismundin asiaan. Kun vuonna 1597 Turun linna ensikerran joutui Kaarlen käsiin, alkoi asioiden lopullinen ratkaisu selvästi häämöittää tarkkanäköisille, etenkin kun Sigismundin avun lupaukset eivät koskaan toteutuneet. Stångebron taistelu vuonna 1598, jossa Sigismund joutui tappiolle horjuvaisuutensa tähden, oli omiansa masentamaan hänen puoluelaistensa rohkeutta. Synkät aavistukset mielessä palasivat Suomen herrat kotiin. He alkoivat tajuta, että kuningas tulisi uhraamaan heidät samoin kuin vangitut neuvosherratkin, mutta heidän valansa kiinnitti heidät kuninkaaseen, etenkin kun Sigismund lähetti lakkaamattomia kehoituksia horjumattomaan uskollisuuteen.