Ratsumestari Ivar Tavast, liiman herran poika, joka siihen saakka liikkumatta oli istunut takkavalkean luona, nousi ja lähestyi isäänsä. Hänen kasvonpiirteensä, joihin rajut himot olivat painaneet leimansa, olivat nyt synkät ja ilmaisivat uhkamielisyyttä. Ivahymy huulilla oli hän kuunnellut isänsä puhetta ja puhkesi nyt sanomaan:
— Laverruksia, isäni, kaikki, pelkkiä laverruksia. Ei kansan rakkauden puute meitä kukista, oma tyhmyytemme meidät turmioon saattaa. Vai ovatko ne Ruotsin ja Suomen aateliset, jotka herttuan puolelle ovat ruvenneet ja Sigismundin hyljänneet, kansalle rakkaampia kuin sinä, isäni, ja lempeä Stålarm, itsestäni en tahdo puhua. Ei, syy on toinen. Niin kauan kuin maailma on seisonut, on aina se ollut oikeassa, jolla on valta, ja se väärässä, joka on heikko; valta ja oikeus kulkevat käsikkäin ja valta johtaa oikeutta. Jos herttua olisi taistelussa sortunut, olisi hän vaan tavallinen kapinannostaja ja saisi kenties hengellään, tai ainakin pitkällisellä vankeudella maksaa rohkeutensa, kuten Erik-kuningas, muistathan hänet, isäni? Vaan nyt on hän sankari, valtionhoitaja ja kohta kenties kuningas, sillä menestys kruunaa kuninkaitakin. Sigismund joutuu tappiolle, hän on siis heikko, valansa rikkoja ja kansansa hylkäämä ruhtinas. Minä varoitin Teitä, kun vielä oli aika, kääntymään ja hylkäämään tuon taipumattoman ja itsepäisen Sigismundin ja liittymään herttuaan, niin ovat Hornit tehneet, niin monet muut ja hyvin ovat he siitä voineet. Jos olisitte neuvoani seurannut, istuisimme nyt hyvässä rauhassa kartanoissamme, emmekä täällä synkkien muurien sisällä kuin ketut luolassa, ja jakaisimme niiden maat ja mannut, jotka ovat olleet kyllin tyhmiä luottamaan Sigismundin lupauksiin. Nyt on kaikki peräytyminen myöhäistä. Minulla etenkin ei liene mitään armoa odotettavissa. Se, joka voisi Stålarmin kanssa sanoa: minun käteni eivät ole verellä tahratut enkä ole linnaleiriä kymmeneen vuoteen kantanut. Vaan tulkoon loppu, jos se on tuleva, en sitä pelkää.
Ja Ivar Tavast istuutui entiselle sijalleen, takkavalkean ääreen, ja tuijotti uuninpesään, jossa punaiset ja sinertävät liekit taistelivat keskenään, siksi kunnes ne tykkänään sammuivat. Arvid Tavast aikoi vastata jotakin poikansa väitteisiin, kun samassa eräs nainen, joka tähän saakka oli istunut ikkunakomeron hämärässä, astui pöydän ääreen. Vahakynttiläin valo sattui häneen ja valaisi kalpeat ja valjut kasvot, joissa näkyi jälkiä katkerista kärsimyksistä, vaan joista samalla loisti hyvyys, jopa henkinen etevyys. Tämä henkilö oli Ivar Tavastin puoliso, Katarina, Hämeenlinnan linnanisännän, Sten Fincken tytär.
— Itsekkäinen ja halpamainen viisaus kaikuu sinun huuliltasi, Ivar. Aina on ollut olemassa niitä, jotka viisaasti ovat aavistelleet tulevaisia tapahtumia, aina asettuneet mahtavien puolelle ja hyljänneet sen, jonka asia ei enää ole autettavissa. Sillä opilla on aina ollut ja tulee olemaan paljon puolustajia. Vaan toisen opin tiedän minä ja sen tunnussana on uskollisuus. Se oli ytimenä ritariston ohjesäännöissä, silloin kun turnausleikit ja naisen palvelus ritareja jalostuttivat.
Olkoonpa niin, että Sigismund on horjuvainen ja heikko ruhtinas, hän on kuitenkin meidän kuninkaamme, hän kantaa Ruotsin kruunua perintöoikeuden nojalla. Joskin sorrumme ja kadotamme vapautemme ja omaisuutemme, niin säilytämme knnniamme ja jälkimaailma on meitä toisin arvosteleva. Loistavana tähtenä Suomen historiassa on aina oleva sen aateliston uskollisuus laillista kuningastaan kohtaan, kun sitävastoin herttuan kunnian- ja verenhimo on esiintyvä paljastettuna ja selvänä jälkimaailman silmissä. Minä olen alkanut tehdä muistiinpanoja niistä tapahtumista, jotka nyt kohtaavat maatamme, ja monta yöllistä hetkeä, kun suru ja murhe ovat estäneet minua nauttimasta lepoa, olen käyttänyt tähän tarkoitukseen. Valitettavasti himmentää meidänkin asiaamme moni teko, joka olisi voinut olla tekemättä. Tulikirjaimilla ovat piirretyt sieluuni nuijasodan ja Hämeen talonpoikaiskapinan veriset näytelmät. Paljon verta on vuotanut, monen ihmisen elämän onni on murtunut ja välistä tuntuu minusta ikäänkuin hautojen aaveet nousisivat manalasta ja kävisivät uudestaan maan päällä huutaen: kostoa, kostoa meidän sortajillemme.
Rauhattomana oli Ivar Tavast kuunnellut vaimonsa puhetta, Kun tämä oli lopettanut, nousi hän ylös ja astui pöydän luo, hurja ilme silmissä.
— Kaarina, sanoi hän kumealla äänellä, älä manaa aaveita esille heidän haudoistansa. Monasti olen sitä sinulta pyytänyt ja vielä kerran uudistan pyyntöni. Luuletko, että minä olen terästä ja rautaa, ja luuletko, ett'ei minun mieltäni kalva veriset muistot. Vaan mikä on tehty, se on tehty, eikä kaikki Araapian voiteet voi pestä pois veripilkkuja. He olivat kapinoitsijoita ja saivat ansaitun palkkansa.
— Veriset ovat herttuankin kädet, kuului soinnukas ääni lausuvan ovensuusta, ja Aksel Kurki, Sigismundin sotaevesti, astui puolipimeästä valaistuun piiriin.
— Rauhoittukaa, serkkuni, sanoi hän kääntyen Ivar Tavastiin päin. Me olemme käyneet sotaa kapinoitsevia talonpoikia vastaan ja jos olemme vähän kovanlaisesti menetelleet, niin on se tapahtunut kuninkaan käskystä ja esivallan nimessä. Mutta mitä on sanottava siitä tavasta, jolla herttua käy sotaa? Eräs pakeneva huovi, joka tänään saapui Viipuriin Turun tienoilta, kertoi ilkityöstä, jonka vertaista harvoin kristikunnassa on kuultu. Pakoittaaksensa Stålarmia antautumaan, on Scheel herttuan käskystä mestauttanut Salomon Illen ja muut vangit, jotka hän sai Kastelholman valloituksessa. Ei turkkilaisetkaan menettele niin julmasti.
Ja Aksel Kurki heitti hartioiltansa viitan, joka verhoi hänen jättiläisvartaloaan, ja istuutui tuolille pöydän ääreen.